Paronin katseen nähtyään Yrjö ojentautui ylpeästi. — En ikinä, sanoi hän lujasti.
— Turhaan valehtelet. Lusikat löytyivät sinun arkustasi.
Nyt Yrjö oli pelkkää uhmaa.
— Herra paroni, minä toistan vielä: en ole ottanut lusikoita. Varas en ole. Orpo olen ja koditon, mutta en varas.
Paroni tunsi sydämensä heltyvän. Poika-rukka, hän oli todella orpo ja koditon. Kenties voisi hyvä kasvatus hänet vielä pelastaa paheen tieltä.
— Yrjö, sanoi hän lempeämmällä äänellä, minä olen jo vanha mies. Älä petä minua. Tunnusta peittelemättä ja suoraan minulle. Lupaan antaa sinulle anteeksi. Saat jäädä tänne, lukea kuten ennenkin maisterin johdolla, saat pitää vanhat ystäväsi Riiken ja Niilon. Sinä olet varhain joutunut maailmalle ja oppinut pahoja. Sano vain peittelemättä minulle totuus. Olenhan aina ollut sinulle ystävällinen, eikö totta?
Kyyneleet tulvehtivat Yrjön silmistä. — Olette, herra paroni, minä olen teille syvästi kiitollinen.
— Kerro siis minulle totuus. Kuten äsken jo lupasin, saat jäädä tänne edelleen, emmekä puhu asiasta enempää, jos myönnät ottaneesi lusikat.
— Herra parooni, sanoi Yrjö vapisevalla äänellä. Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, mutta en voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.
Paronin kasvot jäykkenivät taas, jääkylmällä äänellä hän sanoi: — Sitten lähdet talostani. Varkaita ja valehtelijoita ei täällä suvaita.