Surullisena katseli Yrjö paronia. Hän oli nuori vielä, ja vaikka hän puri hammastaan salatakseen mielenliikutustaan, valtasi suru hänet koko voimallaan. Tottisalmi oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli saanut siellä kodin ja hoivaa, rakkautta ja oppia, pitikö hänen nyt lähteä ulos avaraan maailmaan, häväistynä, varkaana? Hän ei jaksanut sitä käsittää, yhä hän seisoi oven suussa.
— Miten käy? kysyi paroni. Hän ajatteli pojan ehkä vielä katuvan ja tunnustavan.
Yrjö kohotti päänsä ja sopersi tukahtuneella äänellä: — Hyvästi, herra paroni. Kiitos kaikesta hyvyydestänne.
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Paroni istui synkkänä. — Aivan kuin silloin, hän kuiskasi, yhtä itsepintainen, yhtä ylpeä. Hän vaipui mietteisiin, hyvin raskaisiin, päättäen huokauksista, jotka tuon tuostakin kohottivat hänen rintaansa.
Koputettiin. Riikke-mamseli astui sisään tavallista punakampana. — Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoi hän värisevällä äänellä, mutta minun täytyi tulla puolustamaan poikaa. Kukapa häntä muukaan puolustaisi, poloista, lisäsi hän pyyhkien kyyneleen poskeltaan.
— Tarkoittaako mamseli Yrjöä?
— Niin, herra paroni. Poika-parka on vallan suunniltaan surusta ja häpeästä. Hän tahtoo paikalla lähteä talosta, töin tuskin sain hänet odottamaan siksi, että saan hänen tavaransa kuntoon.
— Ikävä juttu, mamseli hyvä. Olen siitä kovin pahoillani. Mielelläni olisin pitänyt pojan täällä, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Paronin ääni oli paljoa lempeämpi, kuin mamseli olisi odottanut.
— Luvalla sanoen, herra paroni, pojassa ei minun mielestäni ole mitään vikaa, vastasi emännöitsijä topakasti. Jos talossa on henkilöitä, jotka tahtovat saattaa hänet turmioon, ei poika sille mitään mahda.
Paroni rypisti kulmiaan. — Mitä mamseli tarkoittaa?