— Tarkoitan, että poika on viaton kuin kapalovauva eikä ole koskenut kenenkään omaisuuteen.
— Mutta, hyvä mamseli, todistukset ovat päivänselvät.
Riikke, jonka rohkeus yhä kasvoi, kiersi käsivartensa ristiin ja vastasi aito naisen tavoin:
— Todistuksista viis! Niitä ei tarvita silloin kun sydän puhuu omaa kieltään. — Paroni on hyvä ja suo anteeksi suorasukaisuuteni, mutta mieleni on niin täysi, etten voi enää itseäni hillitä. Todistuksia oli silloinkin kuusitoista vuotta sitten, mutta ei antanut Riiken sydän itseään pettää.
— Riikke, te menette liian pitkälle, huusi paroni jyrisevällä äänellä. Kuka on antanut teille luvan kosketella menneitä asioita?
Emännöitsijä niiasi syvään, mutta hänen kieltään oli mahdoton nyt enää sitoa:
— Olen palvellut talossa neljäkymmentä vuotta, eikä kukaan voi moittia minun uskollisuuttani. Kuusitoista-vuotias olin vain, kun autuas Armo-vainaja otti minut palvelukseensa, ja luutnanttia kannoin käsivarsillani, kun hän vielä oli suloinen Herran enkeli ja ojensi pieniä käsivarsiaan isäänsä kohti. Minä näin hänen kasvavan ja varttuvan, ja kaikki oli hyvin, kunnes herra kapteeni ruotsalaisineen palasi ulkomailta. Silloin keksittiin, että luutnantti oli petturi ja elostelija. Koottiin todistuksia ja papereita, kunnes rakas nuori herrani oli menehtyä surusta ja häpeästä ja karkasi pois maasta. Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettei Armo-vainajan tarvinnut sitä kurjuutta nähdä. Mutta sen sanon rohkeasti tässä Jumalan ja ihmisten nähden: luutnantti ei ollut väärentäjä, ja Jumala niille anteeksi antakoon, jotka sotkivat pojan ja isän välin.
Tämän pitkän puheensa pidettyään purskahti kiihoittunut emännöitsijä itkuun ja pyörähti äkkiä ulos huoneesta.
Paroni tuijotti kauan hänen jälkeensä. Sitten hän loi katseen seinälle, josta hänen vaimovainajansa kauniit kasvot häntä katselivat.
— Jumalani, kuiskasi hän, jospa hän olisi oikeassa, tuo harras, uskollinen sielu. Mutta se on mahdotonta. Yrjö, oma poikani, miksi sen teit?