Kauan vanhus istui sanatonna surullisiin muistoihin vaipuneena. Hän näki edessään poikansa uljaana, näki hänen rakkaat, rehelliset kasvoina. Ne haihtuivat, muuttivat muotoa, nyt hän näki vain pappilan renkipojan surulliset, syyttävät kasvot ja kuuli sanat:
— Varas en ole.
Arka ääni herätti hänet mietteistään.
— Isoisä!
Beata oli jo kotvan aikaa seisonut oven suussa hämillään, neuvottomana. Oli varsin outoa nähdä vallaton Beata arkailevana, senvuoksi paroni, joka ei ylimalkaan pitänyt siitä, että häntä häirittiin, ystävällisesti kysyi: — Mitä nyt, pikku Beata?
Tyttö epäröi, näkyi, että hänellä oli jotakin erikoista sydämellään.
— Kas niin, tyttöseni, puhu, jos sinulla on jotakin tärkeätä, muutoin saat jättää asiasi huomiseen. Olen tänään väsynyt.
Beata kuuli ensimmäisen kerran isoisän valittavan väsymystä. Hän oli aina lasten mielestä uljas vanha soturi, jota ruumiilliset vaivat ja kärsimykset karttoivat. Hän sai ikäänkuin rohkeutta siitä. Astuen lähemmäksi hän melkein kuiskaten kysyi:
— Isoisä, voiko Yrjö joutua vankeuteen varkaudesta?
— Ei, vastasi paroni. Hän on vielä liian nuori. Miksi sitä kysyt?