— Me tulemme pyytämään anteeksi Yrjöltä, sanoi paroni ystävällisesti, arvokkaalla tavallaan. Tiedämme nyt, että Yrjö on syytön, ja minä olen hyvin pahoillani siitä, poikani, että sellainen häväistys on kohdannut sinua kodissani. Saan tehdä paljon puolestasi, ennenkuin voin sovittaa erehdykseni. Pyydän senvuoksi, että sinä jo tänä päivänä muutat kotiimme asumaan. Maisteri Tickleniuksen huoneen vieressä on pieni kamari, jonka sinä saat. Sinun tulee sallia minun pitää huolta itsestäsi, niinkuin pidän huolta Beatasta ja Klauksesta. Ja ellen minä osaa, auttaa Riikke-mamseli kyllä. Vai kuinka, mamseli?
Hän kääntyi hymyillen vanhan emännöitsijän puoleen, joka varmaankin ensimmäisen kerran elämässään oli aivan sanatonna eikä osannut tehdä muuta kuin nyökyttää päätänsä.
Yrjö seisoi äänetönnä, väri vaihteli hänen kasvoissaan. Näkyi, että hänellä oli kova taistelu kestettävällään. Viimein hän sanoi matalalla äänellä:
— Herra paroni, kiitän teitä sydämellisesti ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta jos saan valita, asun mieluummin vanhan Niilon luona. Kartanossa tulen aina olemaan kaikkien silmissä vain kerjäläinen, joka elää armopaloilla. Täällä voin ansaita leipäni, joskaan en ikinä saata maksaa Riikke-mamselille ja Niilolle heidän hyvyyttään.
Mutta nyt oli Riikke-mamseli saanut takaisin puhelahjansa.
— Yrjö, Herran tähden, huudahti hän kauhistuneena.
Paroni katseli nuorta poikaa, joka seisoi siinä vakaana ja ylpeänä, mutta hän ei näyttänyt suuttuneelta, pikemmin päinvastoin.
— Oikein, Yrjö, sanoi hän. Pieni määrä ylpeyttä ei haittaa. Koska sinusta on ikävä elää armopaloilla, täytyy meidän kai keksiä sinulle jotakin työtä. Maisteri Ticklenius tarvitsee apulaista, hän järjestää nykyjään Tottisalmen kirjastoa, joka on sangen laaja. Sinä voit häntä siinä auttaa. Eikö totta, maisteri, te tarvitsette apulaista?
— Välttämättömästi, valehteli maisteri silmää rävähdyttämättä. Hän oli niin mielissään, että lakkaamatta hykersi käsiään ja mutisi naurahdellen: — Kelpo mies, jalo mies! Tietysti minä tarvitsen apulaisen, hi-hii.
Yrjö epäröi vielä. Hänen oli vaikea unohtaa, että häntä kartanossa oli sanottu varkaaksi. Vasta kun paroni veti hänet luokseen ja matalalla äänellä lausui: — Yrjö, älä kieltäydy, minä rakastin kerran suuresti erästä, joka oli hyvin sinun näköisesi. Hänen tähtensä ja sovittaakseni mahdollista rikosta häntä kohtaan pyydän sinua suostumaan ehdotukseeni, vastasi poika hiljaa: — Minä tulen.