— Isoisä, eikö sinusta ole kummallista, että Yrjö on niin ylpeä ja itsetietoinen, vaikka hän on köyhä, kysyi Beata palatessaan paronin kanssa kartanoon. — Mademoiselle sanoo aina, että köyhien tulee olla nöyriä ja taipuvaisia meille ylhäisille.
— Sinun mademoisellesi on hanhi, vastasi paroni tuimasti. Ylevä mieli ei siedä sortoa. Miksi ei köyhä saisi olla yhtä ylpeä kuin niin sanottu ylhäinen, jos hän on kelpo ihminen?
Beata nauroi hiljaa. Mainiota! Isoisä sanoo mademoisellea hanheksi. Ei se juuri olisi Ottilia-tädin mieleen, mutta totta se on. Hän olisi mielellään puhellut isoisälle päivän tapahtumista, mutta paroni kulki niin syvissä ajatuksissa, ettei tyttö uskaltanut häntä häiritä. Ja niin he saapuivat kotiin äänettöminä.
Mutta yläkerrassa kävi kova myrsky, kun paroni astui sisään vaatien Jonasta tilille. Kapteeni vaikeroi hermojaan, ja Jonas seisoi pää painuksissa antaen myrskyn raivota. Silloin tällöin vain hänen silmissään välähti vihamielinen, häijy katse.
— Ainoa puolustukseni, herra paroni, sanoi hän viimein nöyrästi, on että tein kaiken kapteeni-raukan tähden, joka ei voi sietää poikaa. On totta, että piiloitin sekä kellon että hopealusikat saattaakseni pojan huonoon valoon.
Seuraavana päivänä lähtivät kapteeni ja Jonas Tottisalmesta. Paroni oli vaatinut Jonasta lähtemään talosta, mutta kapteeni ei voinut erota rakkaasta palvelijastaan, ja niin he molemmat matkustivat Ruotsiin, johonkin kylpypaikkaan kapteenin hermoja parantamaan.
Kuudes luku.
UUSI KOTI.
Klaus heräsi sunnuntaiaamuna pappilan ullakkohuoneessa. Puoliunessa, haukotellen hän hapuili soittokelloa, joka Tottisalmessa aina oli hänen vuoteensa vieressä Jonasta varten.
Merkillistä! Soittokello ei ollut paikoillaan. Klaus haukotteli pari kertaa oikein pitkään ja aukaisi silmänsä. Samassa hän muisti edellisen päivän tapahtumat. — Hän ei ollutkaan Tottisalmessa, vaan pappilassa, pienessä ullakkohuoneessa, joka on mahdollisimman yksinkertaisesti sisustettu.