— Klaus, tule aamiaiselle joutuin. On jo kiire.
— Minä tulen, kun minua haluttaa, murahti Klaus ynseästi.
— Et suinkaan. Olet kai tottunut kotonasi hyvään järjestykseen, ja tiedät siis, että kaikkien perheenjäsenten tulee saapua säännöllisesti aterialle. Nouse vain mutkittelematta.
Josefin poistuttua huoneesta alkoi Klausta hävettää. Hänen täytyi myöntää, että Josef oli oikeassa. Isoisä oli aina vaatinut ehdotonta täsmällisyyttä aterioiden suhteen. Yrmeänä hän puki ylleen ja astui töin tuskin tervehtien ruokailuhuoneeseen, jossa perhe jo oli koolla ja pöydässä, lapset sileiksi kammattuina, pastori ja Lotta-äiti mustissa kirkkopuvuissa.
— Hyvää huomenta, ystäväni, lausui Lotta-äiti ystävällisesti. Tulet myöhään, mutta se olkoon sinulle anteeksi annettu tällä kertaa, kun et vielä tunne talon tapoja. Me syömme aina aamiaista kello seitsemän, pyhänä puoli kahdeksan. Puoli tuntia ennen aamiaista kokoonnutaan aamuhartauteen.
— Minä en ole tottunut syömään niin aikaisin, sanoi Klaus huolimattomasti.
— Nyt saat tottua, kuului pastorin paikalta. Klaus joutui istumaan Marian viereen. Tyttö siirsihe ehdottomasti lähemmäksi hiljaista Josefia. Silloin tällöin hän salavihkaa pälyi vieruskumppaniinsa, joka silminnähtävästi halveksien ohrapuuroa ja palttuleipää tuskin maistoi ruokaa.
Kun ateria oli päättynyt, luki Josef ääneen pöytärukouksen. Kaikki lapset kättelivät isää ja äitiä.
— Lähdetkö mukaan kirkkoon, Klaus? kysyi pastori.
— En, aikoi Klaus vastata, mutta samassa ajoivat hevoset pihalle. Saattaisihan olla hauska ajella. — Voinhan tulla, vastasi hän siis armollisesti.