Pastori ja Lotta-äiti olivat ankarasti kasvattaneet lapsensa, ja samaa kasvatustapaa he noudattivat Klauksen suhteen, kuten pastori oli paronille luvannut. Klaus puolestaan, joka pienestä pitäen oli tottunut siihen, että häntä palveltiin ja hemmoteltiin, oli harmissaan ja ymmällään uudesta ankarasta järjestyksestä. Usein Klaus häpesi käytöstään, sillä hän ei luonteeltaan ollut häijy, mutta hän muisti Jonaksen neuvon ja koetti kaikin tavoin tehdä elämän pappilanväelle niin katkeraksi, että he kyllästyneinä lähettäisivät hänet takaisin Tottisalmeen.
Josef ja Joel koettivat ensi alussa houkutella häntä leikkeihin ja askareihin, mutta vaikka Klauksen tekikin usein mieli ystävöityä varsinkin iloisen Joelin kanssa, pysyi hän uppiniskaisesti poissa heidän seurastaan kulkien omia teitään. Hän halveksi pappilan yksinkertaista elämää, sen koruttomia tapoja ja köyhyyttä. Tuntikausia hän samoili metsissä variksia ampumassa vastoin pastorin nimenomaista kieltoa. Pastorin täytyi viimein ottaa pyssy häneltä pois, koska hän pelkäsi pojan vahingoittavan itseään.
Uneliaana ja vastahakoisena hän aamuisin ilmestyi arkihuoneeseen, jossa perhe vietti aamuhartauttaan. Häntä loukkasi se, että pappilan palvelusväkikin oli koolla aivan kuin perheenjäsenet. Tottisalmessa oli kyllä aina kohdeltu palvelusväkeä hyvin, se oli perinnäinen tapa, mutta ero heidän ja perheenjäsenten välillä oli suuri. Ei koskaan olisi Ottilia-neidin ylimysmieliseen päähän pälkähtänyt kutsua renkejä ja piikoja arkihuoneeseen, se olisi ollut hänen mielestään kerrassaan säädytöntä. Mutta pappilassa istuivat kaikki muonarengistä voutiin asti kuin kotonaan perheen istuimilla veisaten kuuluvalla äänellä isäntäväen kanssa.
Vähitellen kuitenkin nämä pienet aamuhetket alkoivat Klausta miellyttää, vaikka ne joka aamu olivat samanlaisia. Lotta-äiti soitti harmoniota, pastori istui hänen vieressään aloittaen mahtavalla äänellään virren, johon lapset ja palvelijat yhtyivät hartaasti ja tottuneesti. Heleimpänä kaikista kajahteli Marian lapsellinen, hopeankirkas ääni. Klaus unohtui välistä häntä katselemaan, kun hän käsivarsi kiedottuna pikku Jonatanin ympärille, hiljaa kuiskasi hänelle virren sanat, jotta pienokainenkin saattaisi seurata mukana.
Tottisalmen kirjastossa oli vanha puupiirros, joka esitti Martti Lutheria perheensä piirissä laulaen ja soittaen. Sitä Klaus muisteli katsellessaan ympärillään istuvaa perhepiiriä. Niin hartaita he kaikki olivat, hartaita ja luottavia. Ja Maria oli kuin Lutherin pieni Lenchen.
Riemuitsevana ja lempeänä soi kaunis virsi hänen huuliltaan:
Mun silmän, käten nostan ain ylös mäkihin, jost' avun tiedän saavan, ja valon kaunihin.
Sill' Herra avun lainaa, kuin maan ja taivaan loi, hän kuulee huuton' aina ja suojella kyllä voi.
Ja tarkkaavana hän kuunteli, kun luettiin raamatusta pitkiä jaksoja. Pojat saattoivat usein haukotella, Josefkin, joka kuitenkin aikoi papiksi, mutta ei koskaan Maria.
Ensin Klaus luuli, että Maria vain teeskenteli, mutta sitten hän huomasi, että tyttö todella rakasti Jumalan sanaa ja kuunteli sitä mielellään. Ja se Klausta ihmetytti. Hän oli aina luullut, että Jumalan sanaa kuunnellaan vain siksi, että vanhemmat ihmiset niin tahtovat. Kyllähän Beatan ja hänenkin joka sunnuntaiaamupuoli täytyi istua Ottilia-tädin huoneessa, jossa täti pitkäveteisellä, laulavalla äänellä luki heille kauhean kuivaa postillaa. He kuuntelivat, kun heidän täytyi, mutta luetusta he tuskin tajusivat sanaakaan. Ja kun täti oli lopettanut, hengähtivät he helpotuksesta ja riensivät suin päin ulos hätäisesti suudeltuaan tätiä kädelle.