Maria oli todella merkillinen tyttö.
Klaus oli ollut viikon pappilassa, kun lukutunnit alkoivat. Josefin ja Joelin oli määrä syksyllä lähteä kouluun, ja pastori tahtoi vahvistaa heidän tietojaan varsinkin latinassa. Paronin pyynnöstä otti pastori myöskin Klauksen oppilaakseen. Klaus sai nyt tutustua toisenlaiseen koulukuriin, kuin Tottisalmessa oli ollut. Pastori oli nuorempana ollut triviaalikoulussa opettajana, hän tiesi vaatia oppilailtaan ja tekikin sen täydellä todella. Siksipä kuuluikin kansliahuoneen avonaisesta ikkunasta uuttera: amo, amas, amat kuin kärpäsen surina, ja ahkerasti siellä pojat takoivat päähänsä kielioppia ja Cornelius Neposta, vaikka mieli olikin metsässä ja vesillä.
Senkin seitsemän kertaa Klaus heitti kyllästyneenä kirjansa nurkkaan ja karkasi avonaisesta ikkunasta ulos, mutta pastori oli hellittämätön, ei auttanut mutkittelu, ei valitukset. Hänen jäntevä tahtonsa mursi hemmotellun pojan vastarinnan. Yhteisestä koettelemuksesta oli kuitenkin hyötyäkin. Kun pojat hikipäässä olivat yhdessä istuneet pänttäämässä oratio obliquaa ja oratio rectaa, ja sitten pääsivät ummehtuneesta kansliasta ulos vapauteen, tunsivat he olevansa tovereita, joita liitti toisiinsa yhteinen side: kammo lukuhuonetta kohtaan. Iloisina he silloin temmelsivät metsällä ja rapuretkillä, ja jos Klaus olikin kiivas ja vallanhimoinen, kuittasivat veljekset sen leveällä hymyllä tai pahimmassa tapauksessa aimo paukulla Joselin isällisestä kämmenestä.
Klauksessa oli ajan kuluessa syttynyt himmeä aavistus siitä, ettei hän ollutkaan niin tärkeä henkilö, kuin Tottisalmessa luultiin. Nyt, kun ei Jonaksen imartelu eikä Ottilia-tädin veltto hemmottelu enää ollut häntä turmelemassa, hän alkoi tuntea itsensä aivan tavalliseksi ihmiseksi. Silloin hän oli hauska toveri, reipas ja teeskentelemätön, varsinkin jos kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Mutta jos häntä vastustettiin, suuttui hän usein silmittömästi, ja silloin häntä oli vaikea hillitä. Ja silloin ei auttanut muu, pastorin täytyi rautakourin tarttua asiaan. Monta iltapuolta Klaus sai viettää yksin huoneessaan, kun muut olivat ulkona leikkimässä. Saattoipa silloin usein tapahtua, että ovelta kuului hiljainen koputus, Marian sileäksi kammattu pää pilkisti arasti ovesta ja vieno ääni kysyi:
— Saanko tulla sisään?
— Tule vain, murisi Klaus ynseästi, ja pikku Maria hypähti sisään notkeana kuin näätä.
Kauan aikaa oli Maria arastanut Klausta, joka hänen mielestään oli "kauhean ilkeä poika". Mutta kerran Klaus jalomielisesti oli pelastanut Mirrin häijysisuisen naapurin Hallin hampaista, ja sillä teolla hän voitti Marian luottamuksen ja kiitollisuuden.
— Sinä olet kuin pieni hiiri, joka tulee lohduttamaan vankilassa istuvaa onnetonta vankia, huokasi Klaus. Hän oli todella omasta mielestään sillä hetkellä kärsivä vanki ja pastori hänen kova vanginvartijansa.
— Sinä et saa vastustaa isää, varoitti Maria pikkuviisaasti. Katkismuksessa sanotaan, että pitää olla kuuliainen isälleen ja äidilleen.
— Mutta hänpä ei olekaan minun isäni, vastusti Klaus. Ja jos minun äitini eläisi, ei minua kohdeltaisikaan näin pahasti.