Tätä väitettä ei Maria kyennyt kumoamaan, se herätti aina hänessä syvää sääliä. Klaus-raukalla ei ollut äitiä, ihmekös, että hän oli pahankurinen. Eikä hän koskaan ollut saanut maistaa vitsaa kuten Marian veljet, jotka olivat hyvin tutut vitsan kanssa, varsinkin Joel.
— Tahdotko kuulla Tannenpurin Ruusasta? kysyi hän johtaakseen pojan ajatuksia toisaalle.
— Anna tulla.
Marialla oli mainio muisti ja lisäksi laaja mielikuvitus. Hän osasi kertoa kummallisia tarinoita, joita oli kuullut palvelijoilta tai itse lukenut ja höystänyt omilla mielikuvillaan niin ihmeellisiksi, että veljet ja sisaret häntä lumoutuneina kuuntelivat. Klaus oli jo monta kertaa kuullut kertomuksen jalosta Tannenpurin Ruusasta, joka rupesi vanginvartijan palvelijaksi saadakseen olla lähellä isäänsä, uljasta kreivi Eberhardia, vankilassa. Mutta Maria lisäsi joka kerran kertoessaan aina uuden jännittävän piirteen tarinaan, niin että se aina oli uusi — — —
Oli tavattoman kuuma päivä heinäkuun loppupuolella. Pastori oli antanut pojille luvan läksyistä, ja he olivat, koko joukko, Jonatan ja Maria sekä Susanna mukaan luettuina, lähteneet poimimaan mesimarjoja. Mutta retki ei ollut onnistunut. Klausta harmitti, kun ei menty minne hän tahtoi, Jonatan oli väsynyt ja kärtti yhtä mittaa kotiin. Päällepäätteeksi vaivasi kuumuus kovasti. Lasten huomaamatta oli taivaalle kohonnut raskaita pilviä; ja pian ukkonen alkoi jyristä. Marjamiehet pakenivat läheiseen heinälatoon odottamaan siinä rajuilman taukoamista.
Rauhoittaakseen itkevää Susannaa ja Jonatania alkoi Maria kertoa:
Kauan, kauan aikaa sitten eli Saksassa tai Itävallassa, en oikein muista kummassa, mahtava ja uljas keisari, Max nimeltään. Hän piti itseään Jumalan vertaisena ja ylpeili voimastansa, sillä hänen valtansa alle kuului suuri joukko kansoja ja valtakuntia. Hän halveksi kaikkia ihmisiä, yksinpä hyvää Jumalaakin, ja vaati, että häntä piti palveltaman kuin korkeinta maan päällä.
Eräänä päivänä hän lähti metsästysretkelle vuoristoon, ja hänen mukanaan oli monta korskeata ritaria ja uljasta ratsumiestä. Metsänotusta ajaessaan keisari joutui erilleen seurueestaan. Hän näki komean vuorikauriin, joka pakeni häntä kuin leikillään, harppasi jonkun askeleen ja pysähtyi taas ikäänkuin katsoakseen, seurasiko takaa-ajaja. Kauriin kiusanteko kiihoitti Max-keisaria, hän laskeutui maahan hevosen selästä ja sitoi ratsunsa pyökkiin, sillä polku kävi niin kapeaksi, että hevonen oli vain esteenä.
Korkeammalle, yhä korkeammalle kauris pakeni, ja Max-keisari seurasi sitä kiihkossaan unohtaen kaiken varovaisuuden. Äkkiä hän näki eläimen aivan edessään, hän tähtäsi, kauris syöksyi kallion taa ja metsästäjä seurasi sitä sokeasti. Mutta silloin hänen jalkansa luiskahti, hänen silmissään pimeni, hän vajosi syvälle, syvälle.
Kun hän avasi silmänsä, kaartui sininen taivaan laki hänen yllään, mutta syvällä alhaalla hän näki laakson. Hän oli pudonnut kapealle kallionkielekkeelle ja tarttunut vaatteistaan vuorenseinässä kasvavaan pensaaseen. Ja hänen yllään kohosi äkkijyrkkä kallio sileänä kuin seinä. Silloin keisari ymmärsi, ettei mikään voima maan päällä voinut häntä pelastaa kuolemasta, sillä yhtä mahdoton oli päästä kallioseinää ylös kuin laskeutua sitä alas.