Hän kuuli jahtitorven äänen heikkona ja tiesi, että hänen seurueensa etsi häntä. Hän huusi kovalla äänellä, mutta ei kukaan kuullut hänen ääntään. Siinä hän nyt seisoi, maiden ja kansojen mahtava hallitsija, yhtä avutonna kuin avuttomin lapsi valtakunnassa.
Silloin murtui ylpeän keisarin mieli. Hän huomasi, kuinka pieni ja mitätön mahtavinkin on taivaan valtiaan kädessä.
Mutta alhaalla laaksossa oli muuan keisarin seuralaisista sattumalta luonut silmänsä ylös ja huomannut keisarin pienenä pilkkuna korkealla. Ääneen vaikeroiden hän kutsui toisetkin koolle, ja he huomasivat, että keisaria oli mahdoton pelastaa.
Silloin Max-keisari repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen pyynnön, että he kutsuisivat papin, sillä hän tahtoi viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista alamaistensa kanssa. Ja paperin hän heitti alas laaksoon miestensä jalkain juureen.
Kun iltakellon ääni kutsui laaksonväen koolle, polvistuivat kaikki jyrkän kallioseinän juureen hartaasti rukoillen Jumalaa. Ja pappi koroitti kätensä ja siunasi heitä kaikkia, Max-keisariakin, joka polvistui nöyränä Jumalan kasvojen eteen.
Mutta kun hän vielä oli hartaaseen rukoukseen vaipuneena, näki hän äkkiä edessään valkopukuisen pojan, jonka vaaleat kiharat sädehtivät ilta-auringon valossa. Poika hymyili leppeästi viitaten häntä seuraamaan jäljessään. Ja nyt keisari näki kapean polun, niin kapean, että sitä ihminen töin tuskin pääsi kulkemaan. Mutta valkopukuinen poika kulki sitä kepeästi, ja keisari seurasi häntä täynnä ihmetystä ja pelkoa.
Kun he saapuivat tienristeykselle, missä polku laajeni johtaen alas laaksoon, katosi poika. Mutta Max-keisari kohotti kätensä taivasta kohti nöyrästi kiittäen Jumalaa, sillä hän ymmärsi, että poika oli ollut taivaan sanansaattaja. — — —
— Kaunis ja opettava tarina, sanoi Josef.
— Tulikohan Max-keisari jälleen ylpeäksi, kun hän oli päässyt pulasta? kysyi Susanna.
— Tietysti, nauroi Joel, niin aina käy: kun on pulassa, niin katuu, mutta kun taas on kuivalla maalla, ei muista lupauksiaan. Niin Israelin lapsetkin tekivät.