— Minäpä en usko sellaista Max-keisarista, vastusti Maria aivan punaisena. Hänestä tuli jalo ja hyvä ruhtinas, siitä olen varma.
Klaus oli ääneti. Hänestä tuntui, kuin olisi Marian kertomus erityisesti sopinut häneen. Ylpeä hänkin oli, ylpeä siksi, että oli aatelinen ja suuren sukukartanon perillinen.
— Etkö sinäkin, Klaus, ole samaa mieltä kuin minä? kysyi Maria.
— Minä luulen — — — Mutta he eivät saaneet koskaan tietää, mitä Klaus luuli, sillä samassa kuului kauhea jyrähdys, ja yht'äkkiä oli heinälato ilmitulessa.
— Salama! Salama on iskenyt latoon, huusi Josef, ja tarttuen Jonataniin hän syöksyi ladosta, toiset kintereillään.
Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat seisahtua ja luoda katseen palavaan latoon. Äkkiä kuului kimeä huuto: Maria! Ja Klaus, joka oli jäänyt muista vähän jäljelle, kiiti niityn poikki latoa kohti.
— Taivaan isä, kirkaisi Joelkin, laski Susannan maahan ja alkoi juosta ladolle.
Jonatan ja Susanna pitelivät kirkuen kiinni Josefin takista, niin ettei hän päässyt paikaltaan. Hän näki vain, kuinka Klaus syöksyi palavaan latoon ja taas takaisin Maria sylissään. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän hyppäsi ulos ovesta, romahti oven kamana kipeniä heitellen alas ja sivalsi pudotessaan Klausta olkapäähän. Kiljahtaen Klaus vaipui maahan polvilleen. Samassa oli jo Joelkin tuulena paikalla. Hän sieppasi tajuttoman Marian Klauksen sylistä ja kantoi hänet syrjään. Sitten takaisin Klauksen luo, joka kalpeana makasi maassa. Josefin avulla, joka nyt myöskin oli saapunut paikalle, hän kantoi Klauksen Marian viereen.
Susanna ja Jonatan ulvoivat kilpaa. — Voi-voi, Maria ja Klaus ovat kuolleet.
— Vaiti! komensi Josef. Hän polvistui Marian viereen ja koetti tytön suonta. Hän ei ollut saanut palohaavoja, hiukset vain olivat hiukan käpertyneet. Luultavasti hän oli mennyt tainnoksiin salaman iskusta eikä ollut kyennyt seuraamaan toisia ulos ladosta. Klauksen olkapää oli saanut pahan palohaavan, hän vaikeroi hiljaa. Maria oli yhä liikkumatonna, mutta sydän toimi.