— Joel, riennä heti noutamaan hevosta, käski Josef. Ota ensimmäinen, minkä tieltä tapaat.
— Me tulemme mukaan, huusivat Susanna ja Jonatan. Me tahdomme kotiin.
— Te istutte paikallanne ettekä hiisku sanaakaan, komensi Josef.
Lapset, jotka olivat tottuneet alistumaan vanhemman veljen tahtoon, istuivat hiljaa kuin hiiret ojan reunalla, posket märkinä ja likaisina kyyneleistä.
Muutaman minuutin kuluttua Joel saapui juoksujalkaa. — Minulla on hevonen, huusi hän. Tapasin Alitalon Mikon, joka ajoi heiniä takamaaltaan. Hän lupasi viedä heidät pappilaan. Miten he jaksavat?
— Klaus alkaa toipua, mutta Maria on yhä vielä tainnoksissa.
Alitalon isännän avulla nostettiin Klaus ja Maria heinäkuormalle. Maria oli yhä liikkumatta, mutta Klaus avasi silmänsä, ja nähdessään Marian hän rauhoittui. — Elääkö Maria? kuiskasi hän.
Josef, nyökäytti päätään, mutta käänsi päänsä salatakseen kyyneliään. Hän ei luullut Marian enää toipuvan.
Iloisina olivat lapset aamulla lähteneet marjaretkelleen, surullinen oli kotiintulo. Hevonen astui käymäjalkaa, sillä tie oli huono ja Klauksen olkaan koski jokainen pyöräntärähdys viiltävästi. Alitalon isäntä ja Josef kävelivät hevosen rinnalla. Joel ja pikkulapset olivat juosseet edeltäkäsin pappilaan kertomaan surullista uutista.
Kalpeana, avopäin riensi pastori tulijoita vastaan. Nähdessään lempityttärensä Marian vaaleana ja liikkumattomana lepäävän heinillä hän pani kätensä ristiin ja kuiskasi: — Herra, älä pane tätä kuormaa päällemme.