Sillä aikaa kuin sairaita kannettiin sisään, oli Lotta-äiti nopeasti saanut järjestykseen vuoteet omassa makuuhuoneessaan sekä tuonut esille naurisöljyä, kalkkilinjamenttia ja puhdasta liinakangasta. Varovasti laskettiin molemmat sairaat vuoteille toistensa viereen.
— Josef, käske Pekan heti ratsastaa täyttä laukkaa Tottisalmeen. Kirjoita pari riviä paronille. Heta olkoon käsillä, jos tarvitaan. Lämpöisiä peitteitä, komensi Lotta äiti.
Maria käärittiin lämpöisiin peitteisiin, ja pastori koetti herättää häntä eloon vierittämällä häntä edestakaisin sekä keinotekoisella hengityksellä. Lotta äiti seurasi hänen toimiaan tuskaisena hoitaessaan Klauksen käsivarsia. Poika oli kietonut takkinsa Marian ylle suojellakseen häntä liekeiltä ja tuli oli polttanut pahat haavat ohuen paidan lävitse.
Parikymmentä minuuttia teki pastori väsymättä työtä, tuskan hiki otsalla, hiljaa rukoillen. Sitten vavahtivat Marian kasvot, hieno puna kohosi poskiin, hän avasi silmänsä. Nähdessään isän rakkaat kasvot vierellään hän yritti puhua, mutta ei saanut ääntä. Huulet vain liikkuivat.
— Hän elää, Jumalalle olkoon kiitos, huudahti pastori.
— Jumalalle olkoon kiitos, kuiskasi Klauskin, luultavasti ensimmäisen kerran eläessään. Nyt minäkin paranen, Lotta-äiti. — Mielenliikutus vei häneltä kaikki voimat, hän vaipui tainnoksiin.
— Herrainen aika, nyt hän kuolee ihan käsiin, huudahti Heta, joka tuki häntä käsivarsillaan.
Mutta Klaus tointui pian, ja kun hän heräsi, kohtasi hän Marian silmät. Tyttö hymyili heikosti.
Keskiyön aikana ajoivat Tottisalmen vaahtoiset hevoset pihalle. Niistä nousivat paroni, tohtori ja Ottilia-neiti.
— Voi, paroni, vaikeroi Lotta-äiti masentuneena. Näin huonosti olemme vaalineet turvattiamme, jonka jätitte huostaamme.