Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan, kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt ohjata heitä… Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.
Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat asuneet.
Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi. Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin kostonhimoisen potkun.
Kuului hiljainen koputus.
Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.
— Sinäkö, Jonas?
— Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.
— Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.
— Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin, sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan. — Tee sinäkin niin.