Beata oli pappilassa kuin konsanaan kotona. Hän käänsi koko talon mullin mallin ullakosta kellariin asti, kavahti ujostelematta pöydän nurkalle, kun pastori istui kansliassa kirjoittamassa, ja pureskeli Lotta-äidin piparkakkuja päivät päästään. Pastori huokasi, kirjoitti väärin ja raapi kynällä korvallistaan, mutta ei ajanut tyttöä pois. Beatan vastustamaton hyvä tuuli nujersi hänet kokonaan.
— Jos me noin jaarittelisimme isälle, kun hän kirjoittaa, saisimme piipunvarresta, sanoi Joel nauraen Josefille.
— Me emme olekaan aatelisväkeä, vastasi Josef ynseästi.
— Häpeä, Josef, luuletkos isän semmoisesta piittaavan? Ei, mutta Beata on niin siunatun hauska; kyllä sinäkin hänestä pidät, vaikka et sitä myönnä, mörökölli.
Koko talo huoahti helpotuksesta, kun Beata viimein lähti, ja elämä alkoi taas käydä vanhaa täsmällistä latuaan. Mutta silti ikävöivät häntä kaikki, Lotta-äitikin, jonka hillovarastoon Beata oli iskenyt epäilyttävän suuren loven. Enimmän kuitenkin kaipasivat häntä Susanna ja Jonatan. Heille oli Beata ollut jonkinlainen kepposten, leikkien ja hauskojen keksintöjen alati iloinen hengetär.
Seitsemäs luku.
KOULUSSA.
— Kas niin, nyt on viimeinen mytty sidottu huokasi Heta. — Nyt ei muuta kuin kärryihin ja sitten matkalle.
— Voi, hyvä Heta, eivätkö nämä vielä sovi siihen? Maria juoksi paikalle käsissään iso läjä harmaita kotikutoisia sukkia.
Heta avasi kärsivällisesti viidennen kerran myttynsä ja pisti siihen sukat. —