Portaiden edessä seisoi jo Saara, pappilan vanha, vakava tamma. Siroa ei pastori tahtonut antaa, se oli liian raju.
Pastori korjaili vielä hevosen valjaita, kiristäen sieltä, höllittäen täältä. Lotta-äiti antoi viimeiset äidilliset neuvonsa.
— Josef, sinä olet vanhin, pidä huolta molemmista pojista. Äläkä vilustuta vatsaasi. Hylkeennahkaisen matkalaukun alaosassa on villainen vatsavyö sinua varten. Joel, rakas lapsi, älä kuljeksi kaduilla, vaan lue läksysi ja tottele Hetaa. Muista, Klaus, ettet pyyhi musteisia sormiasi uusiin liinaisiin nenäliinoihisi, jotka Ottilia-neiti juuri lähetti sinulle. Tavaroita ei saa turmella eikä muutoinkaan tuhlata, vaikka onkin rikas. Herran haltuun pojat, olkaa nöyriä ja kuuliaisia opettajillenne ja viljelkää ahkerasti Jumalan sanaa.
Saadakseen kaikille neljälle tilaa oli pastori nostattanut heinähäkin tavallisiin työkärryihin, ja niihin nyt kiipesivät toinen toisensa jälkeen vanha Heta, Josef, Joel ja Klaus. Klaus muikisti suutaan noustessaan omituisen näköisiin ajopeleihin. Mutta kun Maria vielä viimeisenä kurottui kärryjen taa ja ojensi hänelle pussin omia leipomiaan sokeririnkilöitä, unohti hän harminsa.
Ja sitten lähdettiin. Pihalla heilutettiin nenäliinoja, Lotta-äiti ja Maria kyynelsilmin, pojat nostivat hattujaan, ja pappila jäi puitten varjoon piiloon. Saara juosta lönkytti hiljaista, tasaista menoa, ja pojat istuivat hiukan allapäin. Vähältä piti, ettei kyynel noussut silmännurkkaan. Tuntui miltei juhlalliselta. Kesän ilot ja touhut olivat lopussa, vakava työ vieraassa koulukaupungissa oli edessä.
Varsinkin Klaus oli alakuloinen. Hän oli viimeiseen asti toivonut pääsevänsä takaisin Tottisalmeen, mutta nyt hänet lähetettiin kouluun. Ja siellä oli tosi edessä, sen Josef oli kertonut, joka jo pari vuotta oli ollut koulussa. Tottisalmessa hän oli vain käväisemällä käynyt. Oikeastaan hän oli aikonut siellä kauemminkin viipyä, mutta oli syntynyt ikävä kohtaus, jonka jälkeen Klausta ei enää haluttanut jäädä kotiin.
Nyt hän kyllä häpesi koko juttua, häpesi ja katui rehellisesti. Olihan typerää kantaa kaunaa Yrjöä kohtaan. Mutta Jonas oli kirjoittanut hänelle, että kapteeni ja hän matkustavat tiehensä Tottisalmesta, koska kapteeni ja paroni ovat riitaantuneet renkipojasta, jonka paroni nähtävästi aikoi ottaa kasvatikseen. Ynseästi oli Klaus senvuoksi heti kotiin tultuaan Yrjöä kohdellut, ja kun käytiin päivälliselle, oli hän kieltäytynyt istumasta samaan pöytään kuin Yrjö.
— Mistä ajasta ovat renkipojat alkaneet syödä herrasväen kanssa Tottisalmessa? oli hän kopeasti kysynyt, kun paroni käski hänen juonittelematta istua.
— Yrjö ei enää ole renkipoika, olen ottanut hänet kasvatikseni, oli isoisä vastannut levollisesti, mutta Klaus näki, että hän oli kauhean suuttunut. Ja kuitenkin hän yhä uskalsi vastustaa.
— Mutta hän on kuitenkin ollut renkipoika, minä syön mieluummin omassa huoneessani kuin hänen pöytätoverinaan. Ja Klaus oli käännähtänyt lähteäkseen huoneesta.