Yrjö oli ollut aivan kalpea ja Beata tulipunainen. Mutta isoisä oli jyrissyt vain: — Istu.
Ja Klauksen täytyi totella, vaikka sisu kuohui.
Se oli ikävä, vastenmielinen juttu. Hän oli jo seuraavana päivänä lähtenyt pappilaan takaisin, missä suuresti ihmeteltiin hänen pikaista paluutaan. Marialle yksin hän oli kertonut syyn siihen. — Merkillistä, että isoisä niin paljon piti Yrjöstä ja Beatakin, joka ei muutoin helposti kiintynyt ihmisiin. Nykyään hän kirjeissään puhui miltei yksinomaan Yrjöstä.
Näissä mietteissään ei Klaus huomannut, että Saara oli pysähtynyt ja seisoi liikahtamatta paikallaan. Vasta Joelin äänekäs hoputus sai hänet heräämään.
— Soh, Saara, hei, eteenpäin! Kas niin, vanha piikaseni, lönkytä vain edelleen. Alapas liikutella jalkaa. Soh!
Mutta Saara oli järkähtämätön. Se oli vanha ja vahva työhevonen, mutta laiska, eikä sen iällä enää mielellään lähdetä pitkiä taipaleita ravaamaan.
— Saara, ala talsia, käski Josefkin. Turhaan, Saara ei astunut askeltakaan eteenpäin.
— Ihmeellistä, että setä antoi meille Saaran. Sehän on niin siunatun itsepintainenkin, ettei sitä saa liikkeelle millään, alkoi Klaus kiukutella. Häntä harmitti istuessaan siinä epämukavissa ajopeleissä, kun olisi voinut ajaa Tottisalmen vaunuilla ja parihevosilla.
— Sanos muuta.
— Sivalla ruoskalla.