— Luontokappaleet kuten ihmisetkin tarvitsevat kuritusta, kun eivät tottele, sanoi Josef saarnaäänellään ja sivalsi Saaraa selkään.
Saara kulki jonkin matkan ja pysähtyi taas. Sen paksu nahka ei paljoa piitannut ruoskastakaan, jota pojat eivät säästäneet.
— Älkää lyökö, sanoi Heta. Minä astun maahan ja talutan. Kyllä se siitä tottelee.
Ei askeltakaan edennyt Saara, seisoi vain itsepintaisena paikallaan.
Pojat kiehuivat kiukusta. Matkamies toisensa jälkeen ajoi ohitse hymyillen säälivästi onnettomille ajajille.
— Pistäkää nokkosia hännän alle, huusi eräs jalkamies sivu kulkiessaan.
Tien varrella kasvoi nokkosia yllin kyllin. Joel hyppäsi maahan, noukki niitä aika kimpun ja pisti Saaran hännän alle. Ja nytkös Saara laukkaamaan täyttä vauhtia, niin että Joel tuskin ennätti kärryihin.
Liekö sitten ollut nokkosten ansio, vai ymmärsikö Saara vihdoinkin, ettei kannattanut vikuroida, joka tapauksessa se alkoi kiivaasti juosta ja juoksi ketterästi kestikievariin asti, jossa poikia heidän suureksi ilokseen odotti Tottisalmesta lähetetyt hevoset.
Paroni oli pyytänyt, että Klaus yhä edelleen saisi asua pastorin poikien kanssa yhdessä. He olivat vuokranneet pienen piha-puutalon, ja Hetan oli määrä hoitaa taloutta. Katurakennuksessa asui Lotta-äidin naimaton sisar, Vendla-täti, jolle oli uskottu poikien ylin valvonta.
Hänen luonaan asui neljä koululaista, joista kaksi papinpoikaa, Vendla-tädin veljen lapsia.