Kun Vendla-täti oli saanut osansa kotiuutisista ja tuomisista, kömpivät pojat tyytyväisinä vuoteisiinsa, sillä matka oli ollut pitkä ja vaivalloinen, pari päivää kestävä.
Jo kello 6 seuraavana aamuna herätti Josef pojat. — Joutukaa vaatteisiin, sisäänpääsytutkinto alkaa kahdeksalta, ja minun täytyy vielä kuulustella Joelilta Cornelius Neposta.
Haukotellen pojat heräsivät, mutta pian uni haihtui jännityksen tieltä. Molempia kauhistutti lähestyvä hetki. Mitä, jos heidät hylätään! Epätoivon vimmalla lasketti Joel Josefille säännöttömiä verbejä, ja Klaus pänttäsi päähänsä substantiivien taivutusta.
Josef oli kymnasisti, Joel ja Klaus pyrkivät triviaalikoulun kolmannelle luokalle.
Rehtori itse valvoi tutkintoa. Hän oli pieni, hintelä mies, jonka terävistä harmaista silmistä loisti äly. Molemmat pojat läpäisivät tutkinnossa, joskin hiukan hankaamalla, ja suurella riemulla vietettiin iltapuolella heidän luonaan nekkukemut, joihin Vendla-täti poikineen oli kutsuttu.
Juhlalliselta tuntui pojista ensimmäinen päivä koulussa. Jo aamulla varhain kello 6 soi koulunkello niin kovalla äänellä, että kuului yli koko pienen koulukaupungin uneliaimmankin koulupojan korvaan. Nopeasti heittivät pojat vaatteet ylleen, joivat lämmintä olutjuustoa ja riensivät juoksujalkaa kouluun. Matkalla he tapasivat serkut, Jannen ja Lassin. Janne oli jo pitkä poika, rehtorilainen. Hän tarttui Joelin käsivarteen ja kuiskasi:
— Kuules, tänään me kastamme Josefin.
— Kastatte! Joel oli pelkkänä kysymysmerkkinä.
— Niin, niin, etkös sitä tiedä, me rehtorilaiset kastamme aina syyslukukauden alussa konrehtorilaiset?
— Keitä ovat rehtorilaiset ja konrehtorilaiset? kysyi Klaus, joka oli kuullut keskustelun.