— Voi teitä kapalovauvoja. Luokathan on jaettu kahteen osaan kuten tiedät: ylä- ja alaosastoon. Neljännen luokan yläosaston pojat ovat rehtorilaisia ja alaosaston pojat konrehtorilaisia. Me rehtorilaiset istumme kateederista alkaen luokan yläosassa. Nyt aiomme kastaa ja antaa heille nimet. Sanokaapa nyt sopiva nimi Josefille.
— Salomon Saarnaaja! huusivat Joel ja Klaus yhteen ääneen. Hänhän aina saarnaa.
— Hyvä on, pannaan korvan taakse, nauroi Janne. Olkaa lähettyvillä, kun kastamme, niin saatte nähdä koko pelin.
Klaus, Joel ja Lassi piiloutuivat oven taakse katsomaan kastemenoja.
Konrehtorilaiset astuivat sisään, toiset kalpeina, tietäen hyvin mitä tuleva oli, toiset, vahvemmat, taistelunhaluisina. He olivat nähtävästi päättäneet käyttää nyrkkejään, jos tarvittiin. Rehtorilaiset hyökkäsivät riemuhuudoin heidän kimppuunsa ja kuljettivat yhden toisensa jälkeen ison vesisangon luo, jota piirustustunteja varten pidettiin uunin vieressä. Muuan vankka, papillisen näköinen poika kaasi kauhalla pari kertaa kastettavan päähän kylmää vettä ja antoi juhlallisella äänellä hänelle nimen, jonka jälkeen hänet käytettiin penkin alitse. Kun Josefin vuoro tuli, huudettiin kovalla äänellä: Salomon Saarnaaja. Josef hätkähti ja loi julmistuneen katseen ympärilleen. Hän arvasi, että Joel ja Klaus olivat olleet juonessa osallisina. Eräs vahva konrehtorilainen teki niin kovaa vastarintaa, että kolmen rehtorilaisen täytyi iskeä häneen käsiksi. Syntyi kova ottelu, mutta samassa kuului järjestäjän huuto:
— Opettaja, opettaja!
Silmänräpäyksessä irtaantuivat ottelijat toisistaan ja rauha palautui. Mutta poika ei silti päässyt kasteesta, sitä jatkettiin vielä pari kolme päivää, sillä kastettavia oli monta.
Klauksesta oli ensin kovin vaikeata tottua kouluelämään ja kovaan kuriin. Koulussa oli muutamia opettajia, jotka olivat kauhean ankaria ja kovakouraisia; eivät he patukkaa säästäneet, vaan armotta iskivät, kun vain vähänkin oli syytä. Tämä patukka oli poikien kauhu. Sen valmistaminen oli vanhan yksisilmäisen vahtimestarin toimena ja hän suorittikin työnsä suurella taidolla. Sen paksumpi pää jakaantui kahteen palmikkoon ja niissä oli kummassakin rengas. Kun tämä kova pää iski käteen, niin ei sillä kädellä käynyt pariin tuntiin kirjoittaminen. Varsinkin Lassi joutui usein tekemisiin patukan kanssa. Hän oli huonopäinen ja muistamaton sekä lisäksi kovin tyttömäinen. Tuon tuostakin hän sai tulla kateederin luo vastaanottamaan iskuja, kun oli jättänyt kotiin vihkonsa tai vastannut päin seiniä. Ja aina hän uikutti yhtä surkeasti.
Uutterammin kuin kukaan muu opettajista heilutti patukkaa historian opettaja, liikanimeltään Job, koska hänellä oli usein rohtumia kasvoissaan. Onneton se, joka sanoi väärän vuosiluvun tai nimen, heti oli Jobilla aseensa käsillä, ei siinä auttanut enää oikaisut eikä rukoukset. Joel ja Klaus saivat myös usein maistaa kämmenpatukkaa. Se oli Klaukselle kova pala nieltäväksi, mutta ei siinä käynyt niskoitteleminen. Kuri nöyryytti ylpeimmänkin mielen. Se oli toisenlaista koulunkäyntiä kuin Tottisalmessa, missä oppilaat komensivat maisteri Ticklenius-raukkaa. Eipä ihme, että pojat mielellään, milloin vain syytä sattui, jäivät koulusta pois.
Eräänä päivänä oli pojilla latinan kielioppia 40 sivua kertausläksyä. Klaus ja Joel olivat olleet pallosilla suuren osan iltapuolta, ja kun ilta joutui, oli Klauksella vielä puolet läksymäärästä lukematta. Mutta ulkoilma oli häntä raukaissut, hän sulki kirjansa, meni nukkumaan ja päätti seuraavana aamuna nousta varhain lukemaan.