Mutta kun koulunkello soi, oli hän vielä vuoteessa. Mikäs nyt neuvoksi!
— Joel, minä olen hukassa, hän voihki, se on rehtorin aine, ja minä en osaa, en rahtuakaan. Sekin, minkä eilen luin, on kuin poispuhallettu päästäni.
Joel mietti.
— Etkö ole kipeä mistään?
— En, vastasi Klaus murheellisena, minä olen terve kuin pukki. Mutta maltas, tuntuu todellakin kuin korvaani pistäisi. Toden totta, olen varmaankin saanut vetoa. — Josef, huusi hän valittavalla äänellä toiseen huoneeseen, korviani pakottaa kovasti. Sano rehtorille, sinähän olet tänään järjestäjä, että minä olen sairas.
— Loruja, murisi Josef, nouse ylös vain.
Mutta Klaus pysyi päätöksessään. Hänellä oli korvasärky ja hän jäi kotiin. Vähän pitkältä aika tuntui, ja sen lisäksi soimasi omatuntokin, mutta Klaus lohdutti itseään sillä, että muutkin pojat tuon tuostakin "kraapasivat" koulusta. Oli sellaisiakin, jotka mennessään koululääkäriltä hakemaan sairaudentodistusta, löivät käsivartensa kovasti portinpieleen saadakseen valtimon nopeammin sykkimään.
Maltittomasti hän odotti poikia kotiin koulusta. Joel tulikin punaposkisena ja reippaana.
— Kuinka kävi latinan? huusi Klaus jo ovesta hänelle vastaan.
— Mainiosti. Se meidän rehtori sitten vasta on miesten mies. Tiedätkös, mitä hän tänään teki? Tulee tunnille, alkaa kuulustella, pojat eivät osaa, vastaavat väärin, kompastelevat, sanalla sanoen: olimme aaseja. Rehtorin naama synkistyy, kaikesta näemme, että ilmapuntari laskeutuu uhkaavasti. Mutta annapas olla. Lassi on juuri vastannut niin typerästi, kuin ylimalkaan vain Lassi voi, ja me olemme jännityksessä. Mutta rehtori istuu vain ja katsoo ulos pihalle, joka on valkoisenaan äsken satanutta lunta. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat.