— Hei, pojat, nyt lumisille, huutaa hän ja rientää ulos, luokka kintereillään. Ja nyt syntyi lumisota, että pois tieltä. Pojat heittivät kuin hullut, itse rehtorikin. Lassi-rukka heitti tietysti erehdyksestä pallon suoraan rehtorin nenään. "Ai, ai", huutaa tämä vain nauraen. Yht'äkkiä hän taas komentaa: — Nyt sisään! Märkinä ja reippaina syöksyimme luokkaan ja tuntia jatkettiin. Ja miten luulet kieliopin luistaneen? Loistavasti, ukkoseni, loistavasti. Niinkuin ei koskaan ennen.
Klaus kuunteli harmistuneena. Tyhmää, että oli jäänyt kotiin.
Vähän myöhemmin, kun pojat kaikessa rauhassa istuvat pelaamassa tammia, kuuluu koputus ja Josef ryntää huoneeseen huutaen: — Rehtori!
Kauhistusta! Klaus hyppää keittiöön, sieppaa Hetan villahuivin, kietoo sen jalkainsa ympärille ja istuutuu sohvan kulmaan kärsivän näköisenä, paksu pumpulitukko korvassa. Rehtori astuu sisään.
— Hyvää päivää, Värnehjelm, kuulin, että olet sairas, sanoi hän ja katseli tutkivasti terävillä silmillään Klausta.
— Vähän korvasärkyä, mumisi Klaus.
— Oletko saanut mitään lääkkeitä? kysyi rehtori.
— Tässä on jotakin öljyä, jota pitää tiputtaa korvaan, vastasi Klaus häikäilemättä.
Rehtori otti pullon, tarkasti sitä, haistoi ja kysyi: — Montako tippaa?
— Viisitoista, vastasi Klaus totisesti.