Rehtori alkoi tiputtaa pojan korvaan: Yksi kaksi kolme — — — Polttaako?
Klaus hyppii yhdellä jalalla suu väärässä: — Polttaa kauheasti.
— Viisitoista, laskee rehtori ja panee pullon paikalleen.
Sitten hän vielä hetkisen juttelee poikien kanssa ja lähtee.
Tuskin hän on päässyt ovesta ulos, kun Joel, joka koko ajan on istunut silmät pyöreinä, kauhistuksen ja jännityksen perikuvana, ponnahtaa pystyyn.
— En ole moista nähnyt. Mistä sinä sen lääkkeen sait, Klaus?
Klaus hihittää. — Minä näetkös aavistin, että hän voisi tulla. Hän käy usein poikia tervehtimässä, kuten tiedät, ja Vendla-tätihän on hänelle sukua. Siksi kaadoin vähän vettä vanhaan risiiniöljypulloon ja tiputin pari pisaraa kahvia joukkoon. Mutta ilkeältä tuntuu nyt korvassa.
Molemmat pojat nauroivat sydämellisesti onnistuneelle kepposelle, mutta Josef oli vihainen.
— Mitä luulet äidin ja isän pitävän tuollaisista vehkeistä, nuhteli hän. Hyi sentään, ensin laiska ja sitten petollinen.
Klaus kävi äkkiä totiseksi. Laiska hän oli, se oli totta, mutta petollinen hän ei tahtonut olla. Maria muistui hänen mieleensä. Mitähän pieni rehellinen tyttö olisi arvellut hänen kepposestaan? Huh, kunpa kaikki olisi tekemättä.