Silloin kysyi Yrjö syvällä, sointuvalla äänellään kääntyen järjestäjän puoleen:
— Onko tämä paikka määrätty minulle?
— Tietysti, koska sinut sinne vein, vastasi järjestäjä kiukkuisesti.
Yrjö kääntyi Klauksen puoleen ja katseli häntä vakavasti silmiin, sanoen:
— Minä en ole itse valinnut paikkaani.
Klaus ei vastannut, aukaisi vain kirjansa ja alkoi lukea, kuin ei Yrjöä olisikaan.
Kun pojat palasivat välitunnilta, oli Klauksen paikalla Beatan käsialalla kirjoitettu kirje. Klaus ymmärsi Yrjön sen siihen laskeneen. Mutta hän ei kiittänyt, ei kysynyt mitään. Oli konrehtorin tunti, ja hänen oli tapana alkaa kuulustelunsa luokan alapäästä ja jatkaa vuoron perään rivin loppuun asti, joten kukin oppilas osapuilleen tiesi milloin hänen vuoronsa tulisi. Klaus istui loppupäässä ja tiesi siis, että hän rauhassa saattoi lukea kirjeensä. Se kuului seuraavasti:
Rakas Klaus! Yrjö lähtee tänään kouluun ja minä kirjoitan sinulle. Mademoisellella on hammastauti ja Junolla varsa. Almansor on kuollut. Sinun pitää olla kiltti Yrjölle; isoisä sanoo, että hän on meidän kasvattiveljemme, mutta Ottilia-täti ei siitä pidä, koska Yrjö on halpasäätyinen. Mutta minusta Yrjö on yhtä hieno ja hyvä kuin muutkin pojat, parempikin. Minä luulen, että mustalaiset ovat ryöstäneet hänet kehdosta, ja nyt hänen äitinsä itkee ja isä on onneton. Sellaista on ennenkin tapahtunut, ja Yrjö on kuin prinssi. Maisteri järjestää yhä isoisän kirjastoa ja on hajamielinen. Voi hyvin ja ole ahkera koulussa. Sisaresi Beata.
Klaus pisti kirjeen luettuaan taskuunsa ja katseli Yrjön sivu ikkunasta ulos. Kasvattiveli! Hän ei välittänyt kasvattiveljestä.
Noin viikko sen jälkeen sanoi Joel Klaukselle kotimatkalla, rykäistyään pari kertaa hämillään: