— Kuules, Klaus, minä en tavallisesti saarnaa; sen ammatin jätän Josefille, mutta kysäisenpä vain: Miksi sinä oikeastaan kohtelet Yrjöä niin koppavasti?
Klaus punehtui: — Minä en pidä hänestä, vastasi hän lyhyesti. Sitäpaitsi en ole tottunut seurustelemaan renkien kanssa toverillisesti.
— Aina sinä tuota jankutat. Koulussa me olemme kaikki tovereita. Ja niin reilua poikaa kuin Yrjö tapaat harvoin. Hän on lyhyessä ajassa voittanut sekä toverien että opettajain suosion. Konrehtorikin, joka aina pauhaa, joutuu hämilleen, kun hän kohtaa katseen Yrjön ajattelevista silmistä. Etkö ole sitä huomannut?
Klaus oli ääneti. Joel oli oikeassa, hän tiesi sen. Klaus oli rehellinen poika, ja hänen täytyi myöntää, että Yrjön koko olemus ja käytös oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Ellei hän olisi ollut Yrjö, olisi hän Klauksen mielestä ollut kerrassaan hauska toveri.
— Minä kysyn senkin vuoksi, sanoi Joel, että Yrjö ei tule meille niin kauan kuin sinä olet noin kopea hänelle. Ja minulla oli tuuma, mainio tuuma, jonka aioin tänään toteuttaa. Mutta siitä ei nyt tule mitään.
— Mikä tuuma? kysyi Klaus uteliaasti.
— Minä olen aikonut ruveta keittämään nekkuja myytäväksi. Siirappia saan helpolla meidän nurkkakaupasta, ja Nisse on luvannut tuoda potaskaa isänsä apteekista. Haluaisin uuden oikein hyvän pallon, mutta isä-ukko ei siihen anna rahaa, siksi aion ansaita rahat itse. Tänä iltana olin päättänyt keittää pesutuvassa koenekkuja ja kutsua Jannen, Lassin ja Yrjön ja Kastorin ja Polluxin maistamaan.
Kastor ja Pollux olivat erään tukkukauppiaan pojat, Kasper ja Henrik Polykarpus. He olivat kaksoiset, josta syystä toverit olivat antaneet heille yllämainitut nimet.
Ehdotus oli houkutteleva. Klaus ei voinut vastustaa kiusausta. Hän sanoi siis näennäisen välinpitämättömästi:
— Kutsu sinä vain Yrjö.