Eräänä keskiviikko-iltana oli kisälleillä ja kymnasisteilla ollut ankara ottelu. Rosvot eli kleftit, minkä nimen Yrjö oli heille antanut Kreikan vapaussodan sankarien mukaan, olivat voitokkaasti taistelleet esirintamassa. Ja siitä antoi kyllä todistuksen poikien ulkonainen asu. Joelin vasen poski oli pöhöttynyt, niin että silmää tuskin näkyi. Kastorin nenästä vuosi veri, ja Yrjön takinhiha oli olkapäästä suuhun halki, muita vammoja mainitsematta. Mutta mitäs siitä! Kisällit oli karkoitettu taistelutantereelta, ja palkinnoksi urheudestaan saivat kleftit kymnasisteilta neljä komeata sinettiä.
Oli mahdotonta näyttäytyä kadulla sellaisina kuin he olivat, rehtori olisi saattanut tulla vastaan. Poikien korvia kuumensi jo edeltäkäsin kaikki nuhteet, selkäsaunat ja tukkapöllyt, jotka kotona kaikella varmuudella odottivat.
— Mennään päämajaan parantelemaan haavojamme ja vaatteita parsimaan, ehdotti Pollux. Hänen housuissaan oli suuri repeämä, ja syystä hän pelkäsi esiintyä ankaran isänsä edessä.
— Ja mennään kotiin vasta sitten, kun kaikki nukkuvat, lisäsi Kastor pidellen turvonnutta nenäänsä.
— Päämajaan! Päämajaan! huusivat kaikki yhteen suuhun.
— Mutta minulla on kauhea nälkä. Eikö muillakin ole? voihki Lassi hiljaisella äänellä.
— Totta, olemme kaikki nälissämme. Muonamestari menköön heti hakemaan muonaa, määräsi päällikkö.
Muonamestari uskalsi heikosti vastustaa, mutta hänet nujerrettiin heti.
— Ja Nisse menköön apteekista noutamaan laastaria ja linjamenttia. Kapteeni saa lähteä mukaan suojaväeksi, jatkoi Yrjö käskyjään.
— Ja muistakaa tuoda lankaa ja neulaa mukananne! huusi Pollux poikien jälkeen.