"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"
"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.
"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"
"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.
"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.
"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"
"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."
"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."
Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.
Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.