Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle. Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen ihmisten suhteen.
Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" — "Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu olevan niin hauskaa."
Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä, että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli "niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.
Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.
"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä sopimatonta.
"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä. Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.
"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"
Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.
Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena tuli ottamaan.
"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.