"Aina ja ikuisesti saan minä olla kotona", oli hän ruikuttanut. Ja koti oli tuntunut vankilalta ja hän itse elinkautiselta vangilta, joka ei ikinä saisi kurkistaa avaraan, ihanaan maailmaan. Semmoiseksi oli kasvanut hänessä maailmallelähtökuume, että koko kotiväki oli siitä kiusaantunut. Ja viimein hänet oli pakattu hevoseen ja käsketty kyytimiehen hommata hänet junaan. Ja siinä hän nyt körötti junan pysähtyessä Tampereen asemalla. Oli keskiyö, Kreets ensi kertaa matkalla, eikä ketään vastassa. Se oli Kreetsin oma syy. Hänen oli pitänyt kirjoittaa veljelle, mutta kotiväen tietämättä hän oli sen jättänyt tekemättä toimittaakseen yllätyksen. Hiukan häntä pökerrytti turvattomuuden tunne. Matkustajia tunkeutui vaunuista ja vaunuihin. Kaikilla oli kiire, eikä kukaan välittänyt Kreetsistä. Kreets työntyi toisten mukana läpi asemahuoneen.
Elokuun yö oli jo tumma, mutta katuvalot olivat sytyttämättä, ja hämäränä hupeni Hämeenkatu etäisyyteen. Kreets tiesi, että veli asuu juuri tämän kadun varrella. Olisipa ihme, ettei iso ihminen osaisi, kun tietää kadun ja numeron! Varmuuden vuoksi hän meni vielä tarkastamaan kadun nimeä. Oikea se oli. Hän laahasi suurta matkalaukkuaan ja asteli eteenpäin. Hänestä oli hauskaa, vaikka vähän peloittavaakin, olla näin yksin vieraassa kaupungissa. Tietäisivätpä ne kotona, niin ei niitä nukuttaisi! Liikkeitten suuret näyteakkunat loistivat peileinä hämärässä, ja katukivityksellä kaikui ajurin hevosen kapse.
Kreets joutui Hämeensillalle. Tammerkoski kohisi. Sen molemmin puolin jyrisivät monikerroksiset tehtaat. Valaistuina ne näyttivät satulinnoilta. Eivätkö sitä olleetkin! Kuinka monta ihmiskohtaloa kätkeekään tuollainen tehdas! Ja eikö se samalla jyrise jännittävintä satua: keksintöjen mahtia, maan vaurastumista.
"Tampere, Tammerkosken varrella, kauniilla paikalla, maamme suurin tehdaskaupunki…" — lörpötti Kreets, maantiedetunteja muistellen. Kiusallista on lukea maantiedettä, toista olisi nähdä sitä.
Sillankorvassa on teatteri. Sen hän tunsi kuvien mukaan. Siellä oli valoa, soittoa, ja verannalla riippui kukkia ja värilyhtyjä. Kreetsin päätä huimasi maailman ihanuus. Siinä vieressä on vanha kirkko. Olipa sen puisto pimeä! Vanha aaveitten pelko valtasi Kreetsin, ja puolijuoksua hän tuli poikki torin. Raatihuoneen kello oli jo tulossa kaksi. Jopa olisi aika päästä sänkyyn.
Vihdoinkin Kreets löysi oikean numeron alituisesti juostessaan kurkoittamaan puolelta toiselle. Mutta — portti oli lukittu. Kreets jyristi kaikin voimin, vaan siitä ei apua. Siinä hän nyt seisoi raskaine kantamuksineen ypö-yksin sydän-yöllä, keskellä tehdaskaupungin pääkatua. Alkoi miltei itkettää. Tässäköhän hänen oli seistävä aamuun asti? Ja niin tuiki väsyneenä.
Joku yksinäinen herrasmies tulla toikkaroi kadun poikki. Kreets ilostui. Ehkäpä tuo keksii keinon.
"Minä en saa porttia auki!" huudahti hän.
"Oo, pikku ystävä, se ei tee mitään", soperteli tämä, "minä kyllä saan portin auki".
"Saatteko!" Kreets unhotti kyyneleensä.