* Nuori mies ajoi muutamana iltana isvosikalla, mutta aikoen kotiin, muisti rahakukkaronsa olevan tyhjän, ja ettei kotonakaan rahaa ollut saapuvilla. Pelastaitaksensa hädästä, jutteli hän alakuloisella äänellä, kadottaneensa rekeen kaksi hopiaruplaa, joita pimeässä löytää ei ollut mahdollista. Käski siis isvosikan odottaa siksi että hän kamaristaan toisi valkiata rahat hakeeksensa. Kohta sisään mentyänsä, kuuli hän kulkuisten helinän, jonkatähden riensi portille, huutaen isvosikkaa seisahtamaan. Mutta tämä oli ikään kuin kuuro ja ajoi ennättämiseen pois.
33.
Rehellinen pahantekijä. Espanjalainen herttua Ossuna tuli Barcelonaan kuninkaallisella valtakirjalla, jonka voimasta hän sai armahtaa muutamia ikuisia vankija. Tultuansa erääseen vankihuoneeseen rupesi herttua tutkimaan syytä heidän tilaansa, saadaksensa jonkun johdon armahtamiseen. Jokainen vangeista osasi selittää syynsä puhtaaksi, lykäten rangaistuksen vihollisten pahuuden, eli tuomarien vääryyden syyksi. Vaan yksi vanki poikkesi tästä tavasta, sillä herttuan kysymykseen, mistä syystä hän oli tullut tähän surkuteltavaan tilaan, vastasi hän:
— Minua lähetettiin tänne täydellisestä syystä. Maantiellä Saragossan seuduissa tein minä rosvo-työn. Tosi on kyllä, että minä olin kovassa tuskassa ja tarpeessa sekä itseni että leipää kaipaavan perheeni puolesta. Kuitenkin olin minä syypää suureen rikokseeni ja kärsin siis oikeuden mukaan rangaistustani.
— Hei, hei — huusi herttua — olempa vihdoin löytänyt hävyttömän veitikan! Kuinkas sinä tohdit tunkeutua näitten rehellisten miesten seuraan. Kuuleppas, vankien vartia, päästä tämän lurjuksen kahleet. Mene tiehes, pahantekijä; älä tästä edespäin koskaan enää oleskele niin viattomassa joukossa! — Jumalan avulla en koskaan — sanoi tuo vapahdettu ihmis-rukka. — Siunatkoon Jumala teitä armostanne, jalomielinen herra herttua!
34.
Muutamat nuoret herrat, jotka juodessansa ravinto-huoneessa puhelivat sitä ja tätä, joutuivat myös puheeseen kummitusten olosta. Yksi joukossa kielsi kummituksia ja aaveita perinpohjin ja näyttääksensä povessansa ei olevan vähintäkään pelkoa, löi hän vetoa, yösydännä tuodaksensa pääkallon läheisestä luuhuoneesta. Haudankaivaja suostui, kohtuullisella rahalla, jättämään luuhuoneen oven avoinna. Uskalikkomme tuli määrätyllä ajalla kamalalle paikalle, tietämättä että yksi toveriansa oli mennyt sinne edeltäkäsin. Haperoiten luu-läjässä löysi hän pian pääkallon, jolla hän jo oli lähtemällään luuhuoneesta, koska hän kuuli sulkeutuneen äänen sanovan: "se on minun pääkalloni." — Hyvä sanoi nuorukainen — minun täytyy siis hakea toista. Tarttuessansa toiseen, kolmanteen ja neljänteen kalloon, kuuli hän aina samat sanat mutta sanotut erilaisilla äänillä. Vihdoin ottaessaan viidennen, sanoi hän: "mun täytyy ottaa yhden, olkoon kenen hyvänsä", ja juoksi tiehensä. Palattuansa toverien seuraan, sanoi hän viskaten pääkallon pöydälle: "tuoss' on kallo, mutta tahdon tulla hirtetyksi jollei omistaja tule kohta perässä."
35.
* Tolppari määrättiin isännältänsä viemään naapuriherralle kirje ynnä kopallinen krapuja. Päivän kuumasta paisteesta väsynyt, nukkui hän koiviston varjoon. Kuka osaa kuvailla hämmästystänsä, kun herättyänsä näki korin tuiki tyhjänä ja krapu-joukon päässeen karkuun. Veipä toki tyhjän kopan ja kirjeen määrä-paikkaan. Naapuriherra sanoi, luettuansa kirjeen: "No ystäväni, onpa kirjeessä krapujakin?" Ilosta lyöden käsiänsä yhteen lausui tolppari: "Jumalan olkoon kiitos, että ovat siellä; luulin minä heidän jo päässeen karkuun."
36.