Kiinan keisari, Kamhi, piti tarkkaa huolta, ettei pöytänsä koskaan kaivannut kalleita ja tulisia viiniä Euroopasta. Käskipä kerran mandariinin, joka oli enimmän uskottuja virkamiehiänsä, tulla kanssaan juomaan. Tästä leikistä tuli keisari ensin juovuksiin ja vaipui sitten syvään uneen.
Mandariini, peläten tästä keisarin kohtuuttomuudesta tulevan pahoja vaikutuksia, kävi henkivartioitten tykö, joille hän jutteli herransa olevan humalassa. Viisailla sanoilla selitti hän heille, kuinka tuo keisarin paha taipumus pian kenties kääntyisi pahaksi tavaksi, kuinka luontonsa, ennenkin pikainen, viinin pahoista höyryistä tulisi vielä pikaisemmaksi ja niin kiivaaksi, ettei hän enää olisi säästävä parhaimpia uskotuitansakaan. "Estääksenne niin suurta vaaraa, on teidän paneminen minä kahleisiin ja heittäminen vankihuoneesen, ikään kuin käsky olisi lähtenyt itse keisarilta" — lisäsi tuo sukkela mandariini.
Henkivartiat suostuivat oman hyötynsä vuoksi mielellänsäkin tähän esitykseen. Keisari hämmästyi koska herättyänsä näki itsensä yksinään ja kysyi, mihin pöytäkumppaninsa oli joutunut. Vastattiin, että tämä oli kovaksi onnekseen loukannut keisarin mieltä, niin että häntä herran käskystä oli viety vankihuoneesen, jossa nyt vartoi kuolema-tuomiotansa.
Keisari näytti muutamaksi hetkeksi joutuneen syviin ajatuksiin; sitten antoi käskyn saattaa mandariinin silmiensä eteen. Tämä tuli paikalle kahleissansa; laskein itsensä keisarin jalkain juureen pyysi hän pahantekijänä herraltansa armoa. Tämä kysyi, mikä oli saattanut vangin tämmöiseen tilaan ja kuhun rikokseen hän luuli itsensä syypääksi. Mandariini vastasi: — rikoksestani en tiedä mitään; sen vaan tiedän, herra keisari, että teidän käskystänne heitettiin minä synkiään vankihuoneeseen, jossa minun vaan oli odottaminen hengen rangaistusta.
Keisari meni vielä syvempään miettimiseen kuin ennen. Tuokion aikaa oli hän alakuloinen ja äänetöin. Vihdoin pitäin tämän väkivaltansa, jota hän ei taitanut muistaakaan, lähteneen viinin pahoista sumuista, pelasti omin käsiin mandariinin kahleista ja — tästä asti huomattiin, keisarin juodessansa aina välttävän kaiken liiallisuuden.
37.
Koska sittemmin Persian kuningas, tuo suuri maan-valloittaja Kyros vielä oli noin kahdentoista-vuotinen, eleskeli hän — historioitsian Xenofon'in mukaan — iso-isänsä, Median kuninkaan Astyag'in hovissa. Puolikasvuinen Kyros piti silloin, iso-isän huviksi, juomanlaskijan virkaa. Kerta suurten pitojen jälkeen kysäsi kuningas, mitä varten pojan-poikansa ruokapöydässä oltaessa aina oli mennyt hänen tuolinsa ohitse. — Se on toki — lisäsi kuningas —- päätoimi koko palvelluksessasi. — Tämä — vastasi Kyros — ei tullut unhotuksesta eikä huolettomuudesta, vaan johtui mieleeni luulo, juoman olevan myrkytetyn. — Mikä vei sinun sellaisiin ajatuksiin? —- kysyi kuningas. — Sen tohdin kyllä sanoa — vastasi nuorukainen; — pidoissa, jotka sinä, rakas isoisä, tuonnain pidit, huomasin minä, että kaikki, jotka joivat siitä juomasta, rupesivat mielipuolina pauhaamaan; heidän ylönpaltinen ilo näkyi tulleen jostakin pahasta kivusta; itse sinäkin, iso-isä kulta, olit kuin riivattu. Olit nähtävästi unhottanut korkean virkasi, ja kuinka alhaiset alamaisesi ovat sinun suhteesi; koetellen tanssia, jaksoit sinä tuskin pysyä jaloillasi. — Hymysuin sanoi Astyages: — etkös, kiltti poikani, koskaan ole nähnyt isäsi samassa tilassa? Millä tavalla hän humala-päissään käyttänee itsensä? — Minun isäni — vastasi tuo rohkia nuorukainen — juo vaan ruumiin ravinnoksi; hän unhottaa toisin klasin siksi että luonto häntä muistuttaa sen totisesta tarpeesta. — Kuningas taputti vaan Kyroa ja piti hänestä vielä enemmän kuin ennen.
38.
* Nuori kunnioitettu talollinen tuli tervehtimään pastoriansa, jolle hän muutaman kirjoituksen palkinnoksi toi eväitä. Pastori tarjoi talolliselle pienen ryypyn, jonka tämä ensin vähän kursaillen pani pohjaan. Koska talollinen oli viisas ja puhelias mies, rupesi pastori hänen kanssa haastamaan sitä ja tätä. Neljänneksen tuntia mentyä, tarjoi pastori toisen eli piiskaryypyn. Kieltämättä otti talonpoika tämän vastaan ja joi sen myös kursailematta pohjaan. Vielä viipyi hän muutaman minuutin, mutta jo lähtemällänsä pyysi hän kolmannen ryypyn sanoen: "yksi ryyppy on liian paljo, mutta kaksi on liian vähä."
39.