Kaksi vanhaa toveria, joista toinen kauvan oli ollut ulkomailla, kohtasivat kerran toinen toisensa. Noh, kuinkas sinä jaksat, sanoi Matti. — Aivan hyvin — vastasi Heikki — olen nainutkin poissa ollessani. — Onpa se hyvä uutinen. — Ei niinkään hyvä, sillä valitsin pahan ja ilkeän. — Olet siis surkuteltava. — Tuskin, sillä vaimoni toi myötänsä kaksi tynnyriä kultaa. — Oletpa siis rikas. — En kovin rikas, sillä vaimoni rahalla ostin minä suuren lauman lampaita ja ne kuolivat kaikki ruttoon. — Olethan toki todella surkuteltava. — En vaan niin surkuteltava, kuins luulet, sillä pelkistä nahoista voitin enemmän kuin lammasten hinnan. — Sillä tavalla olet saanut aivan hyvän palkinnon. — En vaan, sillä taloni ja tavarani hävitti tulipalo perinpohjin. — Voi, voi, tuo oli todella kamala tapaus. — Ei ylen kamala, sillä samassa kuin talo, paloi myös ilkeä vaimoni.
24.
Ranskalainen kauppias matkusti pohjois-Amerikan sisämailla. Siihen aikaan (v. 1800) oli siellä paljon soita, jotka sivistys ja ahkeruus meidän aikanamme suuremmaksi osaksi on muuttanut hedelmällisiksi. Matkustavaisen hevonen vaipui hyllyyn, jonkatähden kauppias, nähden mahdottomaksi saada sitä ylös, otti kuorman sen seljästä. Kantaen itse tämän raskaan taakan, tuli hän kovin voivuksiin ja oli jo jättämällään kaikki, paitsi rahansa, koska näkyi Intialainen hevosen selässä. Tämä säälien matkustavaisen surkeata tilaa, käski hänen taakkanensa astua ylös hevosen selkään ja sillä tavalla tulivat molemmat, ehkä matka oli pitkä, toki vähitellen erääseen kaupunkiin.
Nyt arveli tuo kiittämätön kauppias helposti voittavansa hevosen siltä tyhmältä Intialaiselta. Tämän maatessa sikeässä unessa, otti kauppias vaan hevosen ja ajoi kaluinensa pois. Intialainen, herättyänsä kaivatessa hevosta ja toveria, ajoi niitä takaa ja tuotti myös molemmat takasin kaupunkiin. Ranskalainen, kovin suuttunut tästä väkivallasta, sanoi: "tämän Intialaisen tapasin minä metsässä ja säälien sallein minä hänen istua minun kanssani hevosen selkään; sama kiittämätön lurjus tahtoo nyt kavaluudella omistaa hevoseni — tämän hevosen, joka jo kolme vuotta on kantanut minun ja kapineeni."
Paljon kansaa oli kokoontunut ja koska ranskalaisen historia kuului sangen todenmukaiselta, arveli jokainen, että Intialainen ansaitsisi ankarata rangaistusta. Tämä anoi, että he toki, ennen päätöstänsä, kuultelisivat historian myös hänen suustaan, johon he myös suostuivat. Nyt kertoi hän tapauksen selvästi kuin se olikin tapahtunut. — "Mutta — lisäsi hän — koska molempien historiamme ovat niin samanlaatuiset, että sopii epäillä kertomukseni totuutta, taluttakaat siis hevonen syrjään, peittäkäät sen pää ja tuokaat se sitte tänne takasin." Tämän viipymättä tehtyä, sanoi Intialainen, kääntyin kauppiaan puolelle: "koska hevonen sananne jälkeen on ollut teillä jo kolme vuotta, tulee teidän tietää, kummassa silmässä sillä on kaihi; sanokaat siis silmän nimi, oikea eli vasen, ja hevonen on teidän. Joll'ette osaisi vastata oikein, kuuluu hevonen minulle." Kansan mieluisesti suostuessa tähän ehtoon, sanoi ranskalainen, antaen asian rippua onnessa: "kaihi on oikeassa silmässä." — "Paljastakaat hevosen pää — sanoi Intialainen ilolla — nyt näette, että molemmat sen silmät ovat terveet ja ehiät."
25.
* Aatelis-kartanossa oli kauvan ollut riita kyökki-piijan ja ohjillisen välillä taaleen tuomisesta kahvepöytään. Saatuansa tiedon tästä, kutsutti herra eräänä aamuna molemmat tykönsä, saadaksensa kuulla, mitä heillä oli sanomista. Valittaen sanoi piika: "tämä ohjillinen oleskelee joka aamu kyökissä vetäin laiskat jalkansa edes takasin, mutta niin paha on hän luonnostansa, ettei vaan viitsi auttaa minua taaleen tuomisella, ehkä hän kyllä näkee, minulla olevan työtä yltäkyllin." — Tähän vastasi ohjillinen, semmoista ei kuuluvan hänen toimiinsa. — "Olkoon niin — sanoi herra — mutta mitä siis luulet niihin kuuluvan?" — "Pitää huolta hevosista, puhdistaa ja ajaa vaunut." — "Oikein vastattu — sanoi herra — enkä minä tahdo sinulta enempää työtä, kuin sinun tulee tehdä; sen vaan tahdon minä, että sinä tästä edes, joku aamu ennen kahveen aikaa, panet hevoset vaunuin eteen ja ajat tämän toverisi, kyökkipiijan rieska-kamarille. Toivon tämän kuuluvan sinun toimiisi."
26.
Kaksi tutenttia Espaniassa kävi yhdessä kotoansa Salamankkaan, jossa on mainio akatemia. Väsyneinä jalka-matkasta lepäsivät muutaman hetken varjoisella paikalla, virkistävän lähteen reunalla. Noustessaan ylös, pitkittämään matkaansa, näkivät kiven, johon oli piirretty sanoja, jotka aika jo oli niin kuluttanut, että he työläästi taisivat ne selittää. Sanat olivat nämät: "tämän alla lepää Tohtori Pietari Garcia'n sielu haudattuna." — Nuorempi tutentti, ilonen ja keviämielinen veitikka, rupesi kohta nauruun ja huusi: "sielu haudattuna. Kuinka voin minä sitä ymmärtää? Mielelläni tahtoisin tietää, mikä hölmö on määrännyt sellaisen hullun piirroksen." — Kumppaninsa, toinen tutentti, joka oli syvämietteisempi, sanoi itseksensä: "nämät sanat sisältävät, kenties, jonkun salaisuuden." — Antoi hän siis nuoremman tutentin mennä tiehensä ja sitten rupesi hän veitsellänsä kaivamaan mullan kiven alta ja ympäriltä. Nostaen vihdoin kiven ylös, näki hän sen alla nahkukukkaron, ja kukkarossa löysi hän sata tukaattia ja paperin, johon oli kirjoitettu: "Ole perijäni sinä, jolla oli järkeä aavistaa piirroksen tarkoitusta; käytä niitä rahoja paremmin kun minä!" — Ilossansa aarteesta kävi tutentti Salamankkaan, tohtorin sielu taskussansa.
27.