Vihdoin virittivät nuoret miehet, joiden katseet teeskentelemättömällä ihailulla olivat säteillen hyväilleet nuoren prinsessan suloa, jälleen laulunsa. Ja niin alkoi Faamu tanssia. Hän kiiti edestakaisin kevyillä jaloillaan, jotka tuskin näyttivät koskettavankaan häntä varten erityisesti levitettyjä tanssimattoja. Hän käänteli yläruumistaan, niin että kullanpunainen lengi kimalti ja loisti. Hän teki eleellisiä liikkeitä käsivarsillaan ja värähytteli kyynärpäitään, käsiniveliään ja hienoja sormenpäitään niin ihmeellisellä, selittämättömällä tavalla, että en ole koskaan voinut kuvitellakaan mielessäni sen veroista.

Matoilla, majan vieressä, istuivat vieraat vaipuneina sanattomaan ihailuun. Tämä, Faamu ja hänen tanssinsa oli jotakin, jonka vertaista he eivät koskaan olleet edes uneksineetkaan. Japanin pienet geishat ja heidän koko maailmassa kuuluisa tanssinsa ei ollut mitään tämän rinnalla. Tässä ei ollut ainoastaan suloa ja notkeutta, loistoa ja aistia, vaan myöskin jotain muutakin: sielua ja tunnetta. Faamu ei ollut mikään leikkinukke, vaan kypsä, täysiverinen nainen ja hänen tanssinsa oli hehkuvaa tulta.

* * * * *

Faamu tanssi…

Hänen tanssinsa oli nuoren tytön ylimielistä leikkiä miesten riutuvalla rakkaudella. Hän kääntyi kaunismuotoisiin, kopeihin nuoriin laulajiin, veitikkamaisesti ottaen vastaan heidän lumoavan ystävyytensä. Hän antoi katseensa leikkiä toisesta toiseen. Mutta kun hän oli sytyttänyt heidän sydämensä kuumimpaan hehkuun, käänsi hän kaikille heille selkänsä ja kiiti kuin ahdistettu hirvi pois heidän luotaan. Heitettyään nopean, mutta tarkasti tutkivan katseen vanhempien miesten arvokkaisiin riveihin, tervehti hän heitä komeilevasti, mutta nöyrällä alamaisuudella ja arvonannolla, nauraen heille samalla salaa. Ja sitten osui hänen katseensa narriin, joka keikaili ja teeskenteli hänelle. Mutta tälle hänellä oli ainoastaan avoin, ivallinen hymy vastaukseksi…

Nyt hän palasi nuorten miesten luokse. Hymyillen, huulet puoliavoimina, säkenöivän valkoisin hampain ja tuikkivin silmin liikkui hän hitaasti ikäänkuin tarkastaen heidän rintamaansa. Milloin pysähtyi hän yhden, milloin toisen eteen. Pitkän ajan seisoi hän epäröiden hiljaa siinä, missä nuori päällikkö istui. Hän otti elemäisesti vastaan olemattoman kukkaisseppeleen. Nautti sen tuoksua. Hymyili ja ihaili sitä. Ja sitten mietti hän silmänräpäyksen, kiinnittäisikö hän sen tukkaansa vai halveksisiko sitä. Mutta heitti sen vihdoin nuorukaisen eteen ylpein liikkein. Ja hän alkoi keimailevan, kissanpoikamaisen tanssinsa uudelleen.

Faamu tanssi…

Mutta täysin ilmeettömin katsein tuijottivat nuoret miehet nyt eteensä. Heidän yksitoikkoinen, mutta kuitenkin hymyilevän kaunis laulunsa kaikui voimakkaana ja tasaisena ikäänkuin se olisi kohonnut yhdestä ainoasta hopeankirkkaasta soittokoneesta. Ja sormet ja varpaat löivät lakkaamatta mattoihin lujassa tahdissa ja innostavina. Faamu tanssi, pään ja yläruumiin loistaessa lamppujen lämpimässä, täyteläässä valossa, samalla kun nopeat jalat kylpivät tukipilarien ja huumaantuneiden katsojien rivien väleistä virtaavassa, voimakkaan kultaisessa kuunvalossa.

Faamu tanssi…

Laulu kaikui…