Vanha Kekkuli. Varonen (vaatetettuna tietäjäksi).
VANHA KEKKULI: Mitä sinä tahdot! Kukas olet?
VARONEN (suu sukkelasti simassa): Hm ette kunnian tuomari tuntene minua, Santala-Mattia, Puasjärveltä, joka kumminkin olen maan halki kulkenut, ja tähänkin poikennut, nähjessäni teiän minua tarvihtevan.
VANHA KEKKULI: Sinua tarvitsevan! Mihin sitten?
VARONEN: Kosk'en ouk juur perätön tievosta; sitävasten mie pohjalaisen poika olen! En turhahan ouk maannut yheksää yötä kalmistossa, enkä kolmen käärmehen ajuja syönyt. — Sepä se, kun etten nää miten asianne ovat, no eipä sitten eri näkijöitä tarvittaisikkaan!
VANHA KEKKULI: Ai! Oletteko tietäjä.
VARONEN: Tottama tuon tiijän, jotta herasyöringilläkin on suruja, on murheita; on nytkin paraikoa jotaik mielikarvautta.
VANHA KEKKULI: Se on tosi; ainahan on minulla kiusauksia ja nyt semminkin. Taitaisitteko te, ukko kulta! auttaa edes neuvolla.
VARONEN: Mitäs mie —? Koska puhutten taitamisesta; miehän voan kahon tahtomistani.
VANHA KEKKULI: No, tahtokaa sitten ilmoittaa minulle ensin pari asiaa, jotka suuresti huolettavat minua.