Ja täten oli kohtaloni kietoutunut Aureatan valtiovelan yhteyteen.
NELJÄS LUKU.
Vastustuspuolueen alotteita.
Edellä kerrottujen tapausten jälkeen sujuivat asiat kylläkin tasaisesti jonkun aikaa. Olin puhunut vakavasti Jonesille, moittien häntä perin röyhkeästä käyttäytymisestään. Hän alistui orjamaisen nöyrästi, näyttäessäni hänelle presidentin hyväntahtoisesti neuvomalla tavalla valmistetun sähkösanoman. Viimemainittu oli ehkä liian pikaisesti tuonut raskaan tykistönsä tantereelle, sillä hänen viittauksensa väkivaltaan oli pikemmin herättänyt kuin tyynnyttänyt Jonesin arveluita. Ellei ollut mitään salattavaa, niin minkätähden ei hänen ylhäisyytensä kavahtaisi murhaakaan sen peittämiseksi? Mutta minä selitin hänelle, miten korkeamman valtioviisauden näkökohdat vaativat ehdotonta salaamista ja oikeuttivat jonkun verran mielivaltaisenkin menettelyn luotettua virkailijaa kohtaan, ja se erityisen ystävällinen kohtelu, jolla presidentti otti vastaan Jonesin, tavatessaan tämän rahaministeriössä jollakin pikku asialla, osaltaan suuresti häivytti ikäviä muistoja kassanhoitajan mielestä. Minä edelleen kiinnitin hänet omiin kohtaloihini, hankkimalla hänelle palkankorotuksen johtokunnalta "sen suosiollisen raportin johdosta, jonka mr. Martin oli hänestä lähettänyt".
Mutta vaikka asiat näyttivätkin rauhallisilta, en tuntenut itseäni aivan levolliseksi. Ensiksikään ei uusi laina ollenkaan näyttänyt parantavan Aureatan raha-asioita. Autiona oli yhä työmaa satamassa; entistä pulailua jatkui palkkojen ja juoksevien menojen suorituksessa. Presidentti ei ottanut minua uskotukseen kassojensa käyttämisessä, päin vastoin huomasin ennen pitkää huolestuksekseni, että hän käyttäytyi minua kohtaan yhä kylmemmin. Pidin tätä sävyä sekä kiittämättömyytenä että uhkaavana enteenä. Ja kun puoli vuotta oli kulunut, kieltäytyi hän lujasti suorittamasta puolta enempää jälkimäisen lainan koroista, siten pakoittaen minut käymään käsiksi 45,000 dollarin vararahastooni. Hän esitti minulle montakin hyvää syytä menettelynsä tueksi, pääasiallisesti vedoten valtion töiden välttämättömään kannattamattomuuteen niiden alkuasteella, ja vakuutti ensi kerralla maksavansa määrän täyteen. Aloin kuitenkin ymmärtää, että minun oli valmistauduttava jatkuvasti tyhjentämään vararahastoa, jonka olin jo toivonut ainakin melkoiseksi aikaa jäävän omiksi käyttövaroikseni. Täten moniaat seikat vieroittivat hänen ylhäisyyttään ja minua toisistamme, ja vaikka hänen yksityinen seuransa aina tenhosi minua, kasvoi epäluottamukseni häneen hallitusmiehenä ja — saattanen lisätä — salaliittolaistoverina yhä vain syvemmäksi.
Muita vaikutteita oli tähän aikaan — sillä olemme nyt ehtineet vuoden '83 alkuun — tuntumassa samaan suuntaan. Palkkiostani rikastuneena olin syöksynyt entistä huimemmin Whittinghamin iloisen elämän pyörteisiin, ja missä olin ennen ollut tervetullut, siellä olin nykyisin kaksin verroin arvossapidetty vieras. Olin myös innostunut pelaamaan jokseenkin avokätisesti, ja maineeni uskalikkona pelurina juuri hankkikin minulle kunnian päästä signorinan tuttavuuteen, sen naisen, josta presidentti oli maininnut keskustellessamme. Tämä tuttavuuteni johti hyvin moninaisiin seurauksiin.
Tuo nainen oli presidentin jälkeen ehkä Aureatan parhaiten tunnettu henkilö — parhaiten tunnettu nimeltään, ulkomuodoltaan ja maineeltaan, tarkoitan, sillä hänen entisyytensä ja olosuhteensa olivat verhotut läpitunkemattoman salaperäisyyden hämärään. Saapuessani maahan oli Signorina Christina Nugent asustanut siellä vuoden ajan. Hän oli alkuaan kuulunut erääseen oopperaseurueeseen, joka oli Yhdysvalloista tullut vierailemaan "Kansallisteatterissamme". Seurue jatkoi keskinkertaisen menestyksellistä kiertomatkaansa, mutta Signorina jäi tänne. Hänen sanottiin mieltyneen Wbittinghamiin ja ammatistaan riippumattomana päättäneen oleskella täällä pitempään. Joka tapauksessa hän oli täällä; oliko hän viehättynyt Whittinghamiin vai joku whittinghamilainen häneen, se jäi epätietoiseksi. Hän otti asunnokseen sievän huvilan, Kultaisen talon naapuristossa; se sijaitsi vastapäätä presidentin aluetta, jonka uhkeaan aitaukseen sieltä oli hyvä näköala Täällä asui hän "tädiksi" puhuttelemansa rouvasihmisen hoidossa, joka muille oli tunnettu rouva Carringtonina.
Nimitys "signorina" oli yksinomaan ammatillinen, ja myöskin Nugent saattoi olla vain teatteria varten tekaistu nimi. Hän itse ei koskaan tekeytynyt muuksi kuin englantilaiseksi ja sanoi avoimesti säilyttävänsä italiankielisen puhuttelunimensä vain siksi, että se oli sointuvampi kuin "miss". Molemmat naiset elivät keskenään nähtävästi erinomaisessa sovussa ja varmastikin mitä suurimmassa mukavuudessa, sillä he tuhlasivat luullakseni enemmän rahaa kuin kukaan muu kaupungissa, ja sitä näytti riittävän ehtymättömästi. Mistä sitä riitti, se kysymys luonnollisesti herätti suurta uteliaisuutta seurapiireissä; ja kun mainitsen, että signorina nyt oli noin kahdenkolmatta vuotias ja harvinaisen viehättävän näköinen, niin ei voitane väittää meidän whittinghamilaisten olleen muita ihmisiä pahempia, jos meissä syntyikin muutamia ilkeitä epäluuloja. Signorinasta ei vain ollut helppo päästä selville.
Melkein heti tuli hänestä seuraelämän johtava henkilö; hänen "salonkinsa" tuli kaikkien puolueiden ja useimpien piirien kokoontumispaikaksi; hän sai monta armollista huomionosoitusta Kultaisen talon taholta, mutta ei mitään sentapaista, että panettelu olisi voinut siihen vakavasti pystyä. Olipa hän myös usein vastustuspuolueen jäsenten emäntänä, eikä kukaan vieraillut hänen luonaan useammin kuin juuri sen johtaja, eversti George McGregor, skotlantilaissyntyinen herrasmies, jolta kuitenkin puuttui kansallisuutensa huomattavimpia omituisuuksia.
Eversti oli uudessa kotimaassaan päässyt korkeaan asemaan, sillä hän ei ainoastaan johtanut vastustuspuolueen politiikkaa, vaan oli lisäksi armeijan toinen päällikkö. Hän pääsi edustajakamariin presidentin nimittämänä (sillä tämä oli varannut itselleen oikeuden määrätä viisi jäsentä), mutta sittemmin oli eversti luopunut aikaisemmasta päämiehestään ja sotilasten suosioon luottaen uhmasi hän miestä, jonka avulla oli kohonnut kunniaan. Tietysti presidentti häntä inhosi, johon tunteeseen minä sydämestäni yhdyin. Mutta hänen ylhäisyytensä pahaksuminen ei estänyt signorinaa vastaanottamasta McGregoria suurella sydämellisyydellä, vaikka hän ei tässäkään ilmaissut enempää suosiollisuutta kuin everstin asema näkyi vaativan.