En ole vähemmän utelias kuin naapurinikaan ja sen vuoksi olin suuresti mielissäni, kun signorinan "Mon Repos"-huvilan ovet aukenivat minulle. Tunnustaa täytyy, että uteliaisuuteeni yhtyi muitakin tunteita, sillä mieleltäni olin nuori mies, vaikka tapaukset olivat minulle tuottaneet vakavustuttavaa vastuunalaisuutta, ja signorinan näkeminen tavanmukaisilla ajeluillaan kykeni sykähdyttelemään pankinjohtajankin sydäntä.
Hän oli kieltämättä hyvin kaunis — pitkä vaaleaverinen tyttö, piirteet virheettömät ja silmissä naurava ilme. En tahdo yrittää häntä tarkemmin kuvailla, koska sellaiset määrittelyt tuntuvat kuluneilta ja jokapäiväisiltä, ja signorina ei hänen vihamiestensäkään puheen mukaan ollut ainakaan jokapäiväinen ilmiö. Sanon vain lyhyeen, että hänen tenhonsa taivutti meidät Aureatan miehet — nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat kaikki lankeamaan hänen jalkojensa juureen tai olemaan pienimmästäkin rohkaisusta valmiina sen tekemään. Hän oli minun silmissäni terveyden, kauneuden ja iloisuuden oikea hengetär; ja hänen viehätystään enensi se hilpeä avomielisyys, jolla hän kiihoitti ihailuun ja piti näitä saavutuksiansa arvossa. Sillä perältäkin hurmautuvat vain poikkeukselliset miehet vaikeasti voitettavaan kauneuteen; useimmille meistä on arkojen lähentelyjemme suopea vastaanotto paholaisen viekkain viettelys.
Tietysti pidin rahojani peräti hyvin käytettyinä, kun ne toimittivat minulle kutsun "Mon Repos"-huvilaan, missä suvaittiin kohtuullista peluuta herrasmiesten kesken. Signorina ei koskaan itse pelannut, vaan ainoastaan tarkkaili suurella mielenkiinnolla muiden onnea. Juuri joskus koetti hänkin jonkun valitun edustajan välityksellä, eikä mikään saattanut olla sirompaa ja taidehikkaampaa kuin hänen käyttäytymisensä näissä tilaisuuksissa. Hän oli juuri niin innokas kuin tämänlaatuiseen kiihoitukseen tottumaton ja voitonriemua kaipaava tyttönen ainakin, ja juuri kyllin välinpitämätön osoittaakseen pelinsä olevan pelkkää ajanviettoa, jossa panoksen rahamäärä ei mitään merkinnyt. Voi, signorina, sinä olit suuri taiteilijatar!
Pian tuli minusta Mon Repos'n jokapäiväinen ja uskoakseni mieluinen vieras. Mrs. Carrington, joka oli kovin epäluuloinen Aureatan tavoille ja vallattomuudelle, suvaitsi kohdella minua erittäin kunnioitettavana nuorena miehenä, ja signorina taasen osoittautui mitä herttaisimmaksi. Minulla oli pääsy siihen valittuun päivällisseuraankin, joka tavallisesti kokoontui ennen hänen keskiviikko-iltaisia vastaanottojaan, ja olin alituisesti mukana pienen roulette-pöydän ääressä, jota peiliä nuori emäntämme parhaiten suosi. Eversti oli, mielipahakseni kylläkin, yhtä säännöllisesti saapuvilla, ja itse presidenttikin usein kunnioitti seuraa läsnäolollaan. Se kunnia kuitenkin kävi meille verrattain kalliiksi, sillä hänen onnensa kaikissa sekä taito- että uhkapeleissä oli ihmeteltävä.
"Olen aina luottanut Onnettareen", oli hänellä tapana sanoa, "ja minulle hän ei ole huikentelevainen."
"Kukapa olisi epävakainen, jos teidän ylhäisyytenne vain suvaitsisi luottaa häneen?" vastasi tällöin signorina, luoden puhuteltuun miltei hellää ihailua ilmaisevan katseen.
Tällainen ei miellyttänyt McGregoria. Hän ei salannut pitävänsä itseään etumaisimpana signorinan ihailijain joukossa, kieltäytyen millään muotoa luovuttamasta sijaansa edes presidentille. Jälkimäinen suhtautui hänen jöröyteensä hyvin säveästi, ja minä en voinut tästä päätellä muuta kuin että presidentillä ainakin omasta mielestään oli valtit kädessään. Tietysti olin äärimäisen mustasukkainen noille molemmille suuruuksille, ja vaikka en voinut valittaa kohtelustani, äkäännytti minua kuitenkin hiukan ajatus, että lopultakin olin vain sivullinen ja suljettu ottamasta osaa todelliseen näytelmään, jota parhaillaan esitettiin. Tyytyväisyyttäni häiritsi edelleen se seikka, että onni alati pysyi minulle nurjana, niin että palkkiorahani hyvin nopeasti hupenivat. Voin tässä tunnustaakin, että ne tyyten loppuivat jo kuuden kuukauden kuluessa siitä kun ensi kerran käväisin signorinan huvilassa, ja havaitsin pakolliseksi turvautua siihen "korkorahaston" tilapäiseen käytäntöön, jonka presidentti oli huomauttanut minulle luvalliseksi sopimuksemme perusteella. Levottomuuteni tämän johdosta keventyi kuitenkin, kun seuraava korkoerä suoritettiin täsmällisesti; ja nuorekkaalla luottamuksella uskoin onnen jo piankin kääntyvän.
Täten kului aika, ja alkuvuosi 1884 tapasi meidät kaikki viettämässä näköjään iloista ja huoletonta elämää. Julkisuuden näyttämöllä oli mieliala kuitenkin aivan toisenlainen. Rahanpuutetta tuntui kipeästi, ja vakavaa nurinaa oli kuulunut presidentin "tuhlattua" käteiset varansa korkojen maksuun, jättäen sekä virkamiesten että sotaväen palkat maksamatta. Tämä oli yleisenä puheenaiheena sanomalehdistössä siihen aikaan, kun eräänä maaliskuun iltana saavuin signorinan vieraaksi. Olin viivähtänyt pankissa ja tapasin pelin jo täydessä käynnissä. Signorina ei ottanut siihen osaa, vaan istui yksinään matalalla leposohvalla kuistin akkunan ääressä. Astuin kumartaen hänen luokseen.
"Ettepä te suo meille paljoa ajastanne, mr. Martin", virkkoi hän.
"Mutta minä omistan teille kaikki ajatukseni", vastasin, sillä hän näytti hurmaavalta.