"Ah, niin te sanotte!" virkkoi hän. "Ja kuitenkaan en usko, että tekisitte mitään minun tähteni."
"Se vasta olisikin suurin onneni", huudahdin.
Hän ei puhunut mitään, vaan seisoi siinä pureskellen ruusuaan.
"Antakaa se minulle", pyysin; "olkoon se palvelukseni vakuutena."
"Tahdotteko siis palvella minua?" kysyi hän, "Mistä palkkiosta?"
"Ruususta tietenkin!"
"Haluaisin saada sen omistajattarenkin", rohkenin huomauttaa.
"Ruusu on kauniimpi kuin sen omistajatar", sanoi hän, "ja joka tapauksessa vain yksi asia kerrallaan, mr. Martin! Maksatteko te palvelijoillenne koko palkan etukäteen?"
Menettelyni oli siksi päinvastaista, etten tosiaankaan voinut kieltää hänen perustelunsa pätevyyttä. Hän ojensi minulle ruusun. Tartuin siihen ja puristin sitä rajusti huulilleni, niin että se melkolailla runneltui.
"Hyväinen aika!" huudahti signorina. "Näinköhän olisitte käsitellyt yhtä kovakouraisesti sitä toistakin, jos olisitte sen saanut."