"Te ette saata epäillä todistuspaperia, mr. Martin", virkkoi presidentti.
Minäpä epäilin todistusta ja olisin mielelläni kysynyt, minkä palkkion insinööri oli saanut. Mutta pikaisesti sanoin, että se tietystikin oli kaiken epäilyn yläpuolella.
"Niin", lausui hän vakaasti, "kaiken epäilyn yläpuolella. Nähkääs, mr. Martin, minun asemassani täytyy olla sunsaskätinen. Hallitus ei saa näyttää muille työnantajille huonoa esimerkkiä, kiusaamalla ihmisiä nälkäpalkoilla. Mutta syyt sikseen, kylmä tosiasia on tämä: emme voi jatkaa töitä lisärahoitta. Ja kuitenkin, meidän keskemme sanoen, valtiollinen tilanne tekee välttämättömäksi, että niitä jatketaan. Ei ainoastaan omakohtainen kunniani ole kysymyksessä, vaan everstinnan johtama vastustuspuolue alkaa käydä hävyttömäksi — niinpä niin, hyvinkin hävyttömäksi."
"Eversti on heittiö, sir", tokaisin päivällisnautinnon nostattamalla vapaapuheisuudella.
"Niin", myönsi presidentti suvaitsevasti hymähtäen, "eversti ei valitettavasti ole mikään todellinen isänmaanmies. Mutta hän on vaikutusvaltainen, hän on rikas, ja ainoastaan minua alempana hän on armeijan komentaja. Sitäpaitsi uskon hänen olevan hyvissä väleissä signorinan kanssa. Asema on tosiaan aivan kireä. Minun täytyy saada rahaa, mr. Martin. Myöntänevätkö pankkinne johtajat minulle uutta lainaa?"
Tiesin varsin hyvin, mikä kohtalo odottaisi sellaista anomusta. Johtokunta oli jo hyvin levoton ensimäisenkin lainansa tähden; osakkaat olivat tehneet kiusallisia kysymyksiä, ja puheenjohtajan oli ollut jokseenkin tukala todistella, että sijoitus epäilemättä oli sekä turvallinen että tuottava. Ja vain pari viikkoa sitten oli taasen hallitus virallisesti kääntynytkin puoleeni samassa asiassa. Sähkötin pankin johtajille, ja nopeasti tuli vastaukseksi yksi ainoa sana tootsums, joka käyttämässämme lyhennyskielessä merkitsi: "täytyy ehdottomasti ja lopullisesti kieltäytyä kaikista anomuksista". Ilmoitin sähkösanoman sisällön rahaministerille, sennor don Antonio de la Casablancalle, joka tietysti vuorostaan oli sen esittänyt presidentille.
Rohkenin muistuttaa hänen ylhäisyyttään näistä seikoista. Hän kuunteli sanojani tarkkaavaisesti vaieten.
"Pelkäänpä siis", lopetin, "että minun on mahdoton millään tavoin auttaa teidän ylhäisyyttänne."
Hän nyökkäsi ja huokaisi kevyesti. Näköjään luopuakseen tästä puheenaiheesta hän sitten virkkoi:
"Arvattavasti johtajiinne eivät järkisyyt pysty. Kaatakaa itsellenne konjakkia ja soodaa."