"Hän vihaa sitä vanhaa lurjusta!" vastasi eversti. "Yhteen aikaan luulin hänen pitävän teistä, Martin, mutta hän nauroi koko ajatukselle. Olen hyvilläni siitä, sillä muutoin olisimme joutuneet rettelöön."
Hymyilin hiukan äitelästi ja kätkien kasvoni kahvikupin taa.
Laskiessani sen kädestäni kysyin:
"Ja milloin häät vietetään?"
"Ensi lauantaina?"
"Niinkö pian?"
"Niin", vastasi hän. "Meidän keskemme sanottuna, Martin, tyttö on hyvinkin halukas kiirehtimään?"
Tämä jo ellotti liiaksi. Mutta minä en tiennyt, pettikö eversti minua vai oliko signorina pettänyt häntä — luultavasti oli siinä osa kumpaakin. Käsitin kuitenkin selvästi, että eversti tällä kömpelöllä pelillään tarkoitti hätistää minut pois metsästysmailtaan, sillä tietysti olivat toiveeni hänelle tunnetut, samoin kuin hän luultavasti tiesi, että olin signorinan tunteissa saavuttanut jotakin menestystä, — enkä kai nytkään suuresti eksyttänyt häntä. Mutta minä tahdoin välttää suoranaista kiistaa, voittaakseni aikaa.
"Minun pitää käydä onnittelemassa häntä", sanoin.
Eversti ei kernaasti voinut sanoa vastaan, mutta hän ei pitänyt siitä.
"Hm, Christina sanoi olevansa kovin kiireissään, mutta kaiketi hän voi ottaa teidät vastaan muutamiksi minuuteiksi?"