»Minusta ei tunnu ollenkaan sopivalta, että minä lähtisin Strelsauhun.
Onko se sinusta sopivaa, Rose?»
»Oh, kukapa enää muistaisi koko sitä inhottavaa ja väljähtynyttä juttua!»
Minä otin taskustani esiin valokuvan Ruritanian kuninkaasta. Se oli otettu pari kuukautta ennen hänen kruunaustaan. Ja kälyni ei mitenkään voinut käsittää minua väärin, kun ojensin sen hänelle ja sanoin:
»Jollet ennen ole nähnyt tai pannut merkille Rudolf V:n kuvaa, niin tuossa näet sellaisen. Etkö luule, että ihmiset voisivat ruveta jälleen muistelemaan tuota juttua, jos minä näyttäytyisin Ruritanian hovissa?»
Kälyni katsoi ensin kuvaan ja sitten minuun.
»Ah, hyvä Jumala!» hän huudahti ja viskasi kuvan pöydälle.
»Mitäs sinä sanot, Robert?» kysyin veljeltäni.
Burlesdon nousi pöydästä, meni ruokailuhuoneen nurkkaan ja alkoi kaivella sanomalehtipinkkoja. Pian hän palasi tuoden erään Lontoon kuvalehden vanhan numeron. Hän avasi sen keskiaukeaman ja näytti meille isoa kuvaa Rudolf V:n kruunaustilaisuudesta Strelsaun tuomiokirkossa. Hän asetti painokuvan ja valokuvan vierekkäin pöydälle. Minä katselin niitä katselemasta päästyäni ja kävin hyvin miettiväiseksi. Katseeni kulki omasta kuvastani kuninkaan valokuvaan, sitten Saptiin, Strakencziin, kardinaalin avaraan levättiin, mustan Mikon kasvoihin ja prinsessan uljaaseen hahmoon hänen vierellään. Minä katselin kauan ja innokkaasti noita tuttuja kasvoja ja havahduin vasta sitten säikähtyen unelmistani, kun veljeni laski kätensä olkapäälleni. Hän katseli minuun jokseenkin ymmällään.
»Niin, eikö olekin hyvin merkillinen yhdennäköisyys?» sanoin. »Luulen todellakin olevan parasta, etten lähde Ruritaniaan.»
Vaikka Rose olikin jo puoleksi voitettu, ei hänen ollut helppo tunnustaa sitä.