»Sama kuin teidän majesteettinne», vastasin kumartaen.
»No, eipä teillä sitten näy hävettävän sukulaisuutta!» sanoi hän hymyillen. »Tulkaahan nyt, Rudolf serkku. Minulla ei täällä ole pahaistakaan taloa, mutta veljeni Michael on lainannut minulle yhden omistaan, ja siellä me kestitsemme teitä kunnollisesti.» Hän työnsi kätensä kainalooni ja viittasi toisia seuraamaan perästä metsän halki.
Me astelimme kauemmin kuin puoli tuntia, ja kuningas poltteli savukkeita ja puheli taukoamatta. Hän oli hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja nauroi sydämensä pohjasta, kun kerroin hänelle niistä perhegalleriamme muotokuvista, joilla oli Elphbergien tukka ja nenä, ja vielä riemastuneemmaksi hän tuli kuullessaan, että tein tämän matkani aivan salaa sukulaisiltani ja tuttaviltani.
»Te käytte siis varkain tervehtimässä serkkuanne!» hän sanoi.
Tulimme metsästä äkkiä tasaiselle aukealle, jonka reunalla kohosi pienoinen metsästyslinna. Se oli yksikerroksinen rakennus, tavallaan vain pieni huvila ja rakennettu kokonaan puusta. Meidän sitä lähestyessä tuli vastaamme vähäinen mies yksinkertainen liveri yllään. Häntä lukuunottamatta näin linnassa ainoastaan vanhanpuoleisen, lihavan naisen, jonka sain myöhemmin kuulla olevan Johannin, herttuan metsänvartijan, äidin.
»Onko päivällinen valmis, Josef?» huusi kuningas.
Pienoinen palvelija vastasi myöntävästi, ja kohta istuimme yksinkertaisen päivällisen kimpussa. Ruoka oli todellakin varsin vaatimatonta; kuningas söi hyvällä ruokahalulla, Fritz von Tarlenheim vain muutaman suupalan, mutta vanha Sapt piti vankasti puolensa. Minun ruokahaluni on aina mainio, ja kuningas vaarinotti sitä mielihyvällä.
»Me olemme kelpo miehiä ruokapöydässä, me Elphbergit», hän sanoi. »Mutta mitäs tämä tietää? Onko meidän syötävä kuivin suin! Nouda viiniä, Josef! Olemmeko elukoita, että meidän pitää syödä saamatta palanpaininta lainkaan? Olemmeko me nautoja, Josef?»
Josef riensi tuomaan pulloja pöytään.
»Muistakaa huomispäivää», sanoi Fritz.