»Niin, huomista!» toisti ukko Sapt suu täynnä.
Kuningas tyhjensi maljan serkkunsa Rudolfin terveydeksi — kuten hän armollisesti tahi leikillään minua nimitti. Ja minä join maljan Elphbergien punaisen tukan kunniaksi — mikä oli saada kuninkaan pakahtumaan naurusta.
Vaikka ruoka olikin vaatimatonta, oli viini sen sijaan verratonta, ja kovasti me sitä verotimmekin. Fritz rohkeni kerran tarttua pidättäväsi kuninkaan käteen.
»Mitäs nyt?» huudahti hänen majesteettinsa. »Muistappas, ystäväiseni, että sinun on lähdettävä täältä aikaisemmin kuin minun; minä saan nukkua kaksi tuntia pitempään, joten voin juodakin enemmän.»
Fritz huomasi, etten minä tätä ymmärtänyt.
»Eversti ja minä», hän selitti, »lähdemme täältä aamulla kello kuudelta. Me ratsastamme Zendaan ja palaamme kunniakaarti mukanamme noutamaan kuningasta kello kahdeksalta, ja sitten lähdemme yhdessä asemalle.»
»Hiiteen koko kaarti!» murahti Sapt.
»Veljeni on ollut niin ystävällinen, että on pyytänyt sen kunnian hänen komentamalleen rykmentille», sanoi kuningas. »Mutta teidän, serkku hyvä, ei ole tarvis lähteä niin aikaisin matkaan. Ottakaa toki uusi pullo, ystäväiseni.»
Minä sain uuden pullon tahi oikeastaan vain osan siitä, sillä suurempi osa sisällöstä valahti nopeasti kuninkaallisesta kurkusta alas.
Fritzin oli pakko luopua kaikista taivutteluyrityksistä; toisten taivuttelun asemesta hän pian antoi taivuttaa itseään, ja ennen pitkää me kaikki olimme niin täynnä makeata viiniä kuin suinkin voimme olla. Kuningas alkoi haastella, mitä suurtöitä hän aikoi vastaisuudessa tehdä, ukko Sapt kerskaili entisistä urotöistään, Fritz puheli jostakin kauniista tytöstä ja minä Elphbergin suvun verrattomista ansioista. Me huusimme kaikki yhtaikaa ja seurasimme kirjaimellisesti vanhan Saptin ohjetta, että huomispäivä huolehtikoon omista suruistaan.