Vihdoin työnsi kuningas lasin luotaan ja viskausi selkäkenoon tuolilleen.
»Nyt olen juonut tarpeeksi asti», hän sanoi.
»Olkoon kaukana minusta, että vastustaisin kuninkaan sanaa», sanoin minä.
Ja hänen huomautuksensa pitikin kieltämättä paikkansa.
Minun vielä puhuessa tuli Josef sisään ja asetti pöydälle kuninkaan eteen merkillisen näköisen vanhan pullon, jota ympäröi kaislakudos. Se oli virunut niin kauan jossakin pimeässä kellarinsopessa, että se ihan näytti räpyttelevän uneliaasti silmää valoon tuotaessa.
»Hänen korkeutensa Strelsaun herttua käski minun asettamaan tämän viinin kuninkaan eteen, kun kuningas oli saanut kyllänsä kaikesta muusta juomasta, ja hän pyysi kuninkaan juomaan siitä hänen terveydeksensä, niin totta kuin kuningas pitää veljestänsä.»
»Kauniisti sanottu, musta Mikko!» huudahti kuningas. »Korkki ylös kattoon, Josef! Piru periköön koko Mikon! Luuleeko hän, että minä karkaan tieheni viinipullon edestä?»
Josef sai korkin irti ja täytti kuninkaan lasin. Kuningas maisteli viiniä, katsahti sitten meihin ylen juhlallisen näköisenä — kuten voi käsittää hänen silloisessa tilassaan ja niin myöhäisenä hetkenä — ja saneli:
»Hyvät herrat — rakkaat ystävät — Rudolf — serkuista armahin! — Kautta kunniani, tämä on hävytön juttu, Rudolf! — Sinä saat minulta mitä vain tahdot — ota vaikka puoli Ruritaniaa; mutta älä pyydä pisaraistakaan tästä jumalten juomasta, jonka minä tyhjennän sen ilkikurisen koiranleuan, rakkaan veljeni mustan Mikon terveydeksi.»
Ja kuningas tarttui pullonkaulaan, kallisti pullon huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen tippaan, viskasi sen lattialle ja laski pään käsiinsä, jotka hän nojasi pöytää vasten.