Ja me joimme toivottaen hänen majesteetilleen mieluisia unelmia — ja siinä kaikki, mitä loppuillasta enää muistan. Ja lienee tarpeeksi siinäkin.
NELJÄS LUKU.
Kuningas tekee tehtävänsä.
En tiedä, olinko nukkunut minuutin verran vaiko vuosisadan.
Havahduin kylmänpuistatuksiin ja tajusin, että kasvoni, hiukseni ja vaatteeni olivat likomärät. Ja vierelläni seisoi ukko Sapt ja irvisteli pilkallisesti tyhjä vesisanko kädessään. Pöydänreunalla istui Fritz von Tarlenheim, kalmankalpeana ja mustat renkaat silmien ympärillä.
Hypähdin suuttuneena pystyyn.
»Teidän leikinlaskunne menee liian pitkälle!» huudahdin uhkaavasti.
»Vaiti! Meillä ei ole aikaa riidellä, enkä minä saanut teitä muuten hereille. Kello on viisi.»
»Olisin hyvin kiitollinen, herra eversti…» aloitin jälleen kuumenevin päin, vaikka muuta ruumistani vilustikin.
»Rassendyll!» keskeytti Fritz minut, hypähtäen alas pöydältä ja tarttuen minua käsivarteen. »Katsokaa tuonne!»