ASTROV. Kyllä se on hauskaa työtä.
VOINITSKI (Ivallisesti). Hyvinkin hauskaa!
HELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä päättäen… noin 36-37 vuotta… eikä se varmaankaan ole niin hauskaa kuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.
SONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka vuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin. Hän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte hänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo, että metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät ankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata, kulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on ihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista, notkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä sulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei ole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.
VOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!… Kaikki tuo on kaunista, mutta ei vakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä edelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.
ASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja kivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan miksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista, miljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään autioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat maisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen vertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta lämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön raakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja hävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja luomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta tähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät vähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto turmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi. (Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä sinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja… ja, kenties se onkin tyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut haaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen istuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on jossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani hiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se viheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja minä… (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella ryypyn viinaa). Mutta… (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on loppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!
(Lähtee kartanoon päin).
SONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä käymään?
ASTROV. En tiedä…
SONJA. Vastako kuukauden perästä taas?…