(Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski menevät terassille).
HELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin mahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa puheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte Aleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!
VOINITSKI. Mutta jollen siedä häntä.
HELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.
VOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä… Kuinka ikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!
HELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki haukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on vanha mies! Tämä osanotto — oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko, mitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä, eikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te haaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei puhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen —, kiitos teille siitä! Miksi ette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne? Senvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa — että teitä kaikkia riivaa hävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette toisianne…
VOINITSKI. En pidä teidän filosofiastanne.
(Paussi).
HELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot. Intressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut häneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä ollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole kertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole ollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti minä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me molemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää katsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.
VOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te olette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän menestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa minun vain katsella teitä, kuulla ääntänne…