HELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen sen silmistänne… Hän kärsii… Ymmärtäkää se ja… lakatkaa käymästä täällä.
ASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt… Ei ole aikaa… (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan… (Levottomana).
HELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin kuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan kiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan puhelleet, ja… ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies, ymmärrättehän… (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.
ASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin kenties ajatellut asiaa, mutta nyt… (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän kärsii, niin tietysti… Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä kuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te — viekas!
HELENA ANDREJEVNA. Mitä tämä merkitsee?
ASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen mielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä puhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan hämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä… Miksi ja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto, älkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen…
HELENA ANDREJEVNA (Ymmärtämättä). Peto? En ymmärrä mitään.
ASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri… Mielenne tekee uhreja! En ole kokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen, teitä olen kiihkeästi etsinyt — ja se huvittaa teitä kauheasti… No, entäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee käsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!
HELENA ANDREJEVNA. Oletteko menettänyt järkenne.
ASTROV (Nauraa hampaittensa läpi). Te olette arka…