ASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin metsänvartijan talossa…
HELENA ANDREJEVNA. Ei… Se oli jo ennen päätetty… Ja senvuoksi minä katson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty… Yhtä seikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että kunnioittaisitte minua.
ASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa, teillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole minkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte huomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan, että se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi Harkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa…. Se olisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis… Täällä on kruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin…
HELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette… Minä olen teihin suutuksissani, mutta kuitenkin… muistelen teitä mielihyvällä. Te olette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja senvuoksi — miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No, puristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää muistelko minua vihaten.
ASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa… (Mietteissään). Tuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän olemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne kanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä hääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää työnsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä. Molemmat te — hän ja te — tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne. Minä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan aikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat talonpojat karjojansa… Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa kaikkialle, mihin vain tulette… Minä tietysti lasken vain leikkiä, mutta kaikki on… kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te jäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin mennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut… terveellistä. Matkustakaa siis. Finita la comedia!
HELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen sukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.
ASTROV. Miten kummallista… Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi… emme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno… Mutta nyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut ruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun… suudella teitä… Näkemiin asti… Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin… hyvä on.
HELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen ympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä! (Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen toisistaan). Täytyy lähteä.
ASTROV. Lähtekää pian. Jos hevoset ovat valjaissa, niin matkustakaa pois.
HELENA ANDREJEVNA. Tänne tulee ihmisiä, luulen.