— Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen. Jospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata portille asti!
— Enhän minä jouda! Mene itse!
— Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään… en niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan, velikulta!
— En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä sitten saatella saisi.
— Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun pelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!
— Olenpa aivan pääsemättömissä, — huokaa vartia. — No, olkoon menneeksi, lähdetään sitten!
Vartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan rinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä kasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä, ripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen… Lehtokäytävä on täynnä lätäköitä.
— Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet tänne oikein joutunut? — alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen. — Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai mitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!
— En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka tänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on minut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?
— Niin olen.